Mestari George loi nopean katseen Nigeliin, ja kun tämän kasvonpiirteet eivät ilmaisseet mitään tietoisuutta, jupisi hän itsekseen: "Asiain täytyy olla paremmalla kannalla kuin pelkäsin. — Ja siis tuo kirottu espanjatar, jolla on pää täynnä kuten niillä kaikilla valepukuja, salaluukkuja, köysitikkaita ja naamareita, oli niin älytön hölmö, että otti sinut mukaansa moiselle haaveelliselle asialle? Ja miten kävi?"
"Juuri kun saavuimme puiston portille", kertoi Margaret, "alettiin huutaa kavallusta. En tiedä, mihin Monna joutui, mutta minä juoksin kunnes kaaduin erään hyvin siivon palvelusmiehen syliin. Hänen nimensä oli Linklater, ja minun oli pakko ilmaista hänelle, että olin teidän kummityttärenne, ja niin pitikin hän muut loitolla minusta ja toimitti minut hänen majesteettinsa puheille, kun rukoilin häntä välittäjäkseni."
"Se on ainoa koko jutussa osoittamasi merkki siitä, että selvä järki ei ollut tyyten kaikonnut pääkkösestäsi", kiitti Heriot.
"Hänen majesteettinsa", jatkoi neitonen, "oli niin armollinen, että otti minut vastaan yksin, vaikka hovilaiset huusivat hänen henkensä olevan vaarassa, ja he olisivat tutkineet, oliko minulla aseita, taivas varjelkoon, mutta kuningas kielsi sen. Hän taisi saada Linklaterilta viittauksen, miten oli minun laitani."
"No, tyttönen, minä en kysy, mitä sitte tapahtui", sanoi Heriot; "minun ei sovi urkkia herrani salaisuuksia. Jos olisit ollut suljettuna hänen isoisänsä seuraan kahden kesken — Pyhän Andreaksen punaisen revon, kuten Davie Lindsaylla oli tapana nimittää häntä — niin minulla totta tosiaan olisi ollut omat ajatukseni asiasta; mutta meidän herramme, Jumala häntä siunatkoon, on säveä ja siivo, ja Salomo kaikessa paitsi vaimojen ja salasiippain pykälässä."
"En tiedä mitä tarkoitatte, sir", vastasi Margaret. "Hänen majesteettinsa oli mitä ystävällisin ja sääliväisin, mutta sanoi, että minut oli lähetettävä tänne ja että päällikön puoliso, lady Mansel, saisi minut hoitoonsa ja pitäisi huolta täydellisestä turvallisuudestani. Ja kuningas lupasi lähettää minut katetussa purressa ja teille hyvin tutun henkilön viemänä, ja sillä tavalla minä jouduin Toweriin."
"Mutta miten tai miksi tähän huoneeseen, impyeni?" tiedusti George Heriot. "Selvitä se minulle, sillä mielestäni kaipaa se arvoitus ratkaisua."
"En osaa selittää sitä sen pitemmälle kuin että lady Mansel toimitti minut tänne, hartaista rukouksistani, kyynelistäni ja vastustelustani huolimatta. Minä en peljännyt mitään, sillä minä tiesin saavani suojelusta. Mutta olisin voinut kuolla silloin — ja nytkin — pelkästä häpeästä ja hämistä!"
"No, no, jos kyyneleesi ovat vilpittömiä", lohdutti Heriot, "niin ne saattavat sitä pikemmin pestä pois vikasi muiston. Tietääkö isäsi mitään tästä retkestäsi?"
"En millään muotoa soisi hänen tietävän", vastasi tyttö; "hän luulee minun olevan lady Hermionen seurassa".