"Niin, kunnon Davy kykenee pitämään paremmassa järjestyksessä ajanmittareitaan kuin perhettään. Tulehan, tyttöseni, nyt saatan sinut takaisin lady Manselin luo ja pyydän häntä ystävällisesti olemaan vastakertana, kun hänen hoitoonsa uskotaan hanhi, luovuttamatta sitä ketun kaittavaksi. Vartijat toivoakseni sallivat meidän siirtyä ladyn asuntoon."
"Malttakaa vain hetkinen", pyysi loordi Glenvarloch. "Niin huonon mielipiteen kuin olettekin voinut omaksua minusta, annan sen anteeksi, sillä aika osoittaa vielä, että teitte minulle vääryyttä, ja te itse olette sitte luullakseni ensimäinen pahoittelemaan kohtuuttomia kärsimyksiäni. Mutta älkää sekoittako epäluuloihinne tätä nuorta henkilöä, jonka ajatuksien puhtaudesta itse enkelien pitäisi olla takaajina. Olen tarkannut jokaista katsetta, jokaista liikettä — ja niin kauvan kuin hengitän, ajattelen hänestä aina —"
"Älkää ajatelko hänestä mitään, mylord", keskeytti George Heriot; "se on minun käsitykseni mukaan paras suosio, mitä voitte hänelle osoittaa — tai ajatelkaa häntä Davy Ramsayn, kellosepän, tyttärenä, joka ei sovellu hienojen puheitten, haaveellisten seikkailujen tai korkealentoisten runollisten imarrusten aiheuttajaksi. Jääkää hyvästi, mylord. En ajattele aivan niin tylysti kuin sanani ovat saattaneet ilmaista. Jos voin auttaa — jos nimittäin näkisin mitään selvää tietä tästä sokkelosta pääsylle — mutta turha on puhua siitä nyt. Lausun teidän ylhäisyydellenne hyvästi. Vartija hoi! Sallikaa meidän siirtyä lady Manselin huoneeseen."
Vartija sanoi tarvitsevansa määräyksen päälliköltä, ja hänen ollessaan sitä kuulustamassa pysyivät kohtauksen henkilöt seisomassa lähekkäin, mutta sanaakaan virkkamatta ja tuskin vilkaistenkaan toisiinsa muutoin kuin vaivihkaa, jollainen asema oli ainakin kahdelle heistä hyvinkin kiusallinen. Vaikka säätyero oli siihen aikaan peräti suuri seikka, ei se voinut estää loordi Glenvarlochia huomaamasta, että Margaret Ramsay oli sievimpiä nuoria naisia, mitä hän oli milloinkaan nähnyt — aavistelemasta, ties millä perusteella, että tyttökään ei ollut häntä kohtaan välinpitämätön — olemasta varma, että hän oli aiheuttanut paljonkin tytön nykyisestä ahdingosta — kun ihailu, itserakkaus ja jalomielisyys suosivat kaikkea tämänsuuntaista mietiskelyä. Ja kun huovi palatessaan toi luvan hänen vierailleen poistua, ilmeni Nigelin kumarruksessa käsityöläisen kauniille tyttärelle sävyä, joka nostatti tämän poskille yhtä rusottavan punan kuin oli tähän asti tuottanut ainoakaan vaiherikkaan päivän tapaus. Neitonen vastasi tähän hyvästijättöön arasti ja neuvottomasti, nojautui kummi-isänsä käsivarteen ja poistui huoneesta, joka oli kyllä ennenkin ollut hämärä, muttei ollut vielä koskaan näyttänyt Nigelistä niin pimeältä kuin oven sulkeuduttua hänen jälkeensä.
30. LUKU.
Huono lohduttaja.
Mestari George Heriot ja hänen valvattinsa, kuten jälkimäistä saattoi täydellä syyllä määritellä, sillä hänen kiintymyksensä Margaretiin toimitti hänelle kaikki holhoojan huolet, astuivat vartiosoturin opastamina päällikön asuntoon, missä tapasivat hänet puolisonsa seurassa. Molemmat ottivat heidät vastaan sillä säädyllisellä kohteliaisuudella, jota mestari Heriotin maine ja oletettu vaikutus vaativat sellaisenkin täsmällisen soturivanhuksen ja hovilaisen taholta kuin Sir Edward Manselin. Lady Mansel tervehti Margaretia yhtä ystävällisesti ja ilmoitti mestari Georgelle, että neitonen oli nyt vain hänen vieraansa eikä enää vankinsa.
"Hän on vapaa palaamaan ystäviensä luo teidän hoivassanne", hän ilmoitti, "se on hänen majesteettinsa käsky".
"Se ilahuttaa minua, madam", vastasi Heriot, "mutta olisin vain suonut hänen vapautuksensa tapahtuneen ennen hänen hupsua kohtaustansa tuon kummallisen nuoren miehen kanssa — ja minua ihmetyttää, että teidän armonne salli sen".
"Hyvä mestari Heriot", selitti Sir Edward, "me toimimme meitä paremman ja viisaamman käskyjen mukaan — hänen majesteettinsa antamia määräyksiä on toteltava tarkoin ja kirjaimellisesti; ja minun ei tarvitse sanoa, että hänen majesteettinsa viisaus on varmana takuuna —"