"Epäilemättä, mylord, täytyy sen seikan, että olette rangaistuksenne ansainnut, kiduttaa mieltänne, kuten sanotte", pitkitti hänen kiusaajansa, "jonkunlaisena sielullisena ja metafyysillisenä hirttämisenä ja teilaamisena, joka saattaa jossain määrin vastata hampun, raudan, tulen ja muun sellaisen ulkonaista sovelluttamista ihmiseen".
"Minä sanon, Sir Mungo", toisti Nigel, "ja pyydän teitä ymmärtämään sanani, että minä en tiedä tehneeni muuta virhettä kuin aseiden jättämisen haltuuni, kun satuin lähestymään hallitsijaani".
"Te olette oikeassa, mylord, kun ette tunnusta mitään", sanoi Sir Mungo. "Meillä on vanha sananlasku — tyhmä itseänsä syyttää. Ja mitä aseisiin tulee, niin hänen majesteettinsa on tosiaan erityisen kiukkuinen juuri pistooleille; mutta sehän juttu onkin jo lopussa, kuten sanoin. Toivon suoriutuvanne yhtä hyvin siitä toisestakin, vaikka se tuntuu ihan mahdottomalta."
"Te itse, Sir Mungo", huomautti Nigel, "voisitte toki sanoa jotakin minun hyväkseni tuon puistossa sattuneen riidan johdosta. Kukaan ei tiedä paremmin kuin te, että minua kiihdyttivät sillähaavaa mitä kamalimmat loordi Dalgarnon minulle tekemät vääryydet, joista juuri te kerroitte minulle useita suureksi tulistumisekseni."
"Voi hyväinen, voi hyväinen!" vastasi Sir Mungo, "liiankin hyvin muistan, kuinka vimmatusti kiihtymyksenne yltyi, niin vakavasti kuin minä muistuttelinkin teille paikan pyhyyttä. Voi toki, mahdoton on teidän sanoa hypänneenne ojaan varoituksen puutteessa."
"Minä näen, Sir Mungo, päättäneenne olla muistamatta mitään, mistä minulle voisi olla apua", sanoi Nigel.
"Ilomielin olisin teille avulias", vakuutti ritari, "ja paras palvelus, mitä nyt osaan ajatella, on kertoa teille sen rangaistuksen kulusta, johon te ehdottomasti joudutte, minä kun hyväksi onneksi olen saanut nähdä sellaisen täytäntöönpanon kuningattaren aikana erään miekkosen suhteen, joka oli sepittänyt häväistyskirjoituksen. Kuuluin silloin loordi Grayn saattueeseen, hänen oleskellessaan lähettiläänä täällä, ja kun olen aina halunnut mieluisia ja hyödyllisiä nähtäviä, en voinut olla pistäytymättä siihen tilaisuuteen."
"Minua tosiaan kummastuttaisi", huomautti loordi Glenvarloch, "jos te olisitte siinä määrin hillinnyt hyväntahtoisuuttanne, että olisitte jäänyt pois sellaisesta näyttelystä".
"Hä! Pyysikö teidän ylhäisyytenne minua olemaan saapuvilla oman silpomismenettelynne käyttelyssä?" kysyi ritari. "No, mylord, onhan se tosin tukala näky ystävälle, mutta mieluummin rankaisen itseäni kuin epään osanottoni teiltä. Sievä toimitus se sentään on ylimalkaan — varsin sievä toimitus. Mies asteli esille niin rohkein kasvoin, että häntä oli hauska katsella. Hän oli pukeutunut kauttaaltaan valkoiseen, osoittaakseen säveyttänsä ja viattomuuttaan. Tuomio pantiin täytäntöön Westminsterin mestauslavalla — teidän typistyksenne tapahtuu luultavimmin Charingin risteyksessä. Saapuvilla oli voudin ja piiripäällikön väkeä sekä kaikenlaatuista virkakuntaa — pyöveli apurineen ja nuijineen sekä hänen apurinsa, joka hoiteli hehkuvilla hiilillä täytettyä pannua ja poltinoria. Se Derrick oli näppärä mies. Tämä Gregory ei kelpaisi hänen kengänpaulojaankaan päästämään; teidän ylhäisyytenne kannattaisi kenties toimittaa se poropeukalo haavurin luo oppimaan tarpeellisimpia anatomian alkeita — siitä saattaisi olla hyötyä teille ja muille kovaonnisille, ja ystävällinen palvelus olisi se Gregorylle itselleenkin."
"En viitsi ottaa sellaista vaivakseni", kieltäysi Nigel. "Jos laki vaatii käteni, niin irroittakoon telottaja sen miten osaa. Jos kuningas jättää sen paikoilleen, niin se saattaa sattua tekemään hänelle parempaa palvelusta."