"Minulla ei ole nyt aikaa", kieltäysi Sir Mungo kuullen kellon lyövän neljä; "mutta niin pian kuin olette saanut tuomionne, mylord, selitän teille varmasti perinpohjin koko juhlallisuudet, ja sanani annan teille ritarina ja herrasmiehenä siitä, että itse saatan teitä mestauslavalle, katselkoon minua kuka hyvänsä karsaasti sen johdosta. Minulla on sydän, ollakseni ystävän tukena pahimmassa vastamäessä."

Hän jätti hyvästi loordi Glenvarlochille, joka tunsi yhtä suurta mielihyvää hänen poistumisestaan, vaikka se saattaa olla rohkeasti lausuttua, kuin yksikään hänen seuraansa koskaan joutunut.

Mutta jäätyänsä omiin mietteisiinsä ei Nigel voinut olla tuntematta yksinäisyyttä lähes yhtä tukalaksi kuin Sir Mungo Malagrowtherin seura oli ollut. Odottamattomana lisäiskuna hänen vaiheissaan oli sukuomaisuuden täydellinen hukka, joka nyt näytti joutuneen välttämättömäksi, koska hän oli menettänyt kuninkaallisen valtuutuksen, joka oli suonut hänelle mahdollisuuden lunastaa sen olemasta velkojien vakuutena. Hän ei kyennyt tarkalleen muistamaan, milloin hän oli viimeksi nähnyt tuon asiakirjan, mutta hänestä tuntui siltä kuin olisi se ollut lippaassa hänen ottaessaan sieltä rahaa vuokransa maksuksi saiturille Whitefriarsissa. Siitä asti oli lipas ollut melkein alituiseen hänen näkyvissään, paitsi sinä lyhyenä aikana, joksi pidätys Greenwichin puistossa oli eroittanut hänet tavaroistaan. Se oli kyllä voitu siepata tallestaan sillävälin, sillä hänellä ei ollut mitään syytä ajatella, että hän itse tai hänen omaisuutensa oli suosiollisissa käsissä; mutta toiselta puolen eivät rahalippaan lukot olleet hänen nähdäkseen kokeneet mitään väkivaltaa, ja niiden erikoisen ja mutkikkaan rakenteen johdosta arveli hän, että niitä oli tuskin voitu avata ilman vasiten valmistettua ja niiden lokeroihin sovellettua tiirikkaa, ja siihen ei väliaika ollut riittävä. Mutta miten hyvänsä hän aprikoitsikaan asiaa, oli selvää, että tärkeä maksumääräys oli kateissa, ja todennäköistä, että se oli siirtynyt vihamielisiin käsiin. "Menköön", sanoi Nigel itsekseen; "tulevaisuudentoiveeni ovat tuskin huonommalla kannalla kuin ensin saapuessani tähän kirottuun kaupunkiin. Mutta peräti surkeata on saada vastaansa julmia syytöksiä ja joutua rumien epäluulojen häpäisemäksi — saada osakseen mitä nöyryyttävintä sääliä tuon kelpo porvarin taholta ja ilkimielisyyttä kateellisen ja sappitautisen hovilaisen suusta, joka ei siedä lähimäisensä hyvää onnea ja kunnollisia ominaisuuksia sen paremmin kuin myyrä päiväpaistetta. Seurausten täytyy ulottua koko vastaiseen elämääni ja haitata kaikkea, mitä pääni tai käteni — jos se minulle jätetään — saattaisi kyetä toimittamaan hyväkseni."

Se tunne, että häntä yleiseen halveksitaan ja hyljitään, näyttää olevan kaikkein sietämättömimmän kiusallista, mitä ihmisolento voi kokea. Katalimmatkin pahantekijät, joiden hermot eivät ole peräytyneet pöyristyttävimmänkään julmuuden työstä, kärsivät enemmän siitä tietoisuudesta, että yksikään ihminen ei ole heille myötätuntoinen, kuin lähenevän rangaistuksensa tuskan aavistelusta, ja usein tiedetään heidän yrittävän lieventää rikollisuuttansa ja toisinaan kokonaan kieltävänkin mitä selvimmin todistettuja kamaluuksia mieluummin kuin lähtevän tästä elämästä ihmiskunnan yleisen kirouksen painostamina. Ei ollut ihme, että Nigel yleisen, vaikka kohtuuttoman epäluulon raskauttamana noin tuskallista asemaansa pohtiessaan muisti ainakin yhden henkilön ei ainoastaan uskoneen häntä viattomaksi, vaan uskaltautuneen kaikella heikolla voimallaan välittäjäksikin hänen puolestaan. "Tyttö-parka!" mietti hän; "äkkipikainen, mutta jalomielinen neito-poloinen! Kohtalosi on samanlainen kuin skotlantilaisen tarinan sankarittaren, joka työnsi käsivartensa oven sinkilään salvaksi salamurhaajia vastaan, näiden uhatessa surmata hänen hallitsijansa. Uhrautuvainen teko oli hyödytön, paitsi että se antoi kuolemattoman nimen tekijälleen, jonka veren sanotaan virtaavan minun sukuni suonissa."

En kykene selittämään lukijalle, eikö tämän historiallisen urotyön muistoa ja sitä vilkasta vaikutusta, jota vertaus kenties hiukan liikanaisena oli omiaan tuottamaan Margaret Ramsayn hyväksi, lieventänyt samaan muistoon yhtyvä esi-isien ja ikivanhan syntyperän ajattelu. Mutta ristiriitaiset tunteet panivat alulle uuden aatosjuoksun. "Esi-isät", hän ajatteli, "ja ikivanha syntyperä, mitä ovat ne minulle? Isäni perinnön mentyä — arvonimeni tultua moitteeksi, sillä ylhäinen mierolaisuus on kerrassaan hullunkurista — maineeni jouduttua epäillyksi — en tahdo jäädä tähän maahan; ja jos minä muualle muuttaessani ottaisin noin viehkeän, urhean ja uskollisen elämänkumppanin, niin kuka sanoisi minun halventaneen säätyluokkaa, josta todella olen luopumassa?"

Haaveilussa oli jotakin runollista ja mieluisaa hänen kehittäessään tätä kuvaa hellästä ja uskollisesta parista, joka olisi koko maailmana toinen toiselleen ja käsikädessä ponnistaisi kohtalon nurjuutta vastaan. Herttaiselta tuntui kuvitella siten liittyneensä niin kauniiseen olentoon, joka oli noin uhraavasti ja itseänsä ajattelematta tahtonut ottaa osaa vieraan nuorukaisen vaiheisiin.

Äkkiä hälvensi hänen unelmoivan näkynsä se muisto, että koko kuvittelu perustui mitä itsekkäimpään kiittämättömyyteen hänen taholtaan. Linnansa ja torniensa, metsiensä ja niittyjensä, uhkean perintönsä ja ylvään nimensä valtiaana olisi hän tavallaan mahdottomana hyljännyt aatoksen käsityöläistyttären koroittamisesta omaan arvoonsa; mutta tuosta asemastaan alentuneena ja köyhyyteen ja vaikeuksiin suistuneena hävetti häntä tuntiessaan olevansa luontuvainen siihen, että tyttö-parka sokeassa kiintymyksessään luopuisi kaikista oman vakiintuneen aseman paremmista toiveista, antautuakseen sille epätietoiselle ladulle, jolle hän itse oli tuomittu. Nigelin jalomielinen luonne kavahti hänen suunnittelemansa onnellisuuden itsekkyyttä, ja hän teki lujan ponnistuksen karkoittaakseen ajatuksistaan lopuksi iltaa tuon viehättävän neitosen tai ollakseen ainakaan sallimatta niiden enää pysähtyä siihen vaaralliseen seikkaan, että tyttö oli tällähaavaa ainoa elollinen olento, joka näytti arvostelevan häntä ystävällisesti.

Hän ei kuitenkaan saanut auttajatartaan häädetyksi unistaan, uuvuttavan päivän lopuksi laskeuduttuaan rauhattomaan lepoon. Margaretin kuva sekaantui unien myllerrykseen, joka aiheutui hänen äskeisistä seikkailuistaan, ja silloinkin kun mielikuvitus Sir Mungon vilkasta kertomusta jäljitellen esitti hänelle veren pursuamisen ja poltinoran pihinän, seisoi Margaret hänen takanaan kuin valon hengettärenä huokumassa parannusta haavaan. Viimein nääntyi luonto noista haavellisista muodostelmistansa, ja Nigel nukkui sikeästi, kunnes hänet aamusella herätti soinnullaan tuttu ääni, joka oli usein keskeyttänyt hänen uinumisensa jokseenkin samalla tunnilla.

31. LUKU.

Richie toistamiseen hovissa.