Vastamainitsemamme ääni ei ollut mitään muuta kuin Richie Monipliesin nurkuvaa jupinaa.
Tämä arvoisa henkilö — kuten jotkut muutkin, joilla on korkea sija omissa mielipiteissään — oli hyvin taipuisa muun seuran puutteessa haastelemaan varmasti halukkaalle kuulijalle, itselleen. Hän harjasi ja järjesteli nyt loordi Glenvarlochin vaatteita niin levollisesti ja uutterasti kuin ei hän olisi ollut hetkeäkään poissa tämän palveluksesta, työnsä lomassa mutisten: "Hm — niin, kyllä oli jo aika levätin ja nutun joutua minun käsiini — epäilenpä, tokko suka on sivellyt niitä sen koommin kuin viimeksi erosimme. Korukirjauskin kelpo lailla kahnautunut — ja viitan kultanapit — taivasten tekijä ja niin totta kuin olen rehellinen mies, niistä on tarkalleen tusina tipotiessään! Sellaista sitä tulee alsatialaisista kujeista — Jumala pitäköön meidät armollisessa huomassaan älköönkä jättäkö meitä omien aivoitustemme varaan! Miekkaa en näe, mutta se tietenkin johtuu nykyisistä olosuhteista."
Nigel ei vähään aikaan voinut olla uskomatta näkevänsä unta, niin mahdottomalta tuntui hänestä, että hänen palvelijansa, jonka hän oletti oleskelevan Skotlannissa, oli saattanut keksiä hänet ja näissä oloissa päästä hänen luokseen. Pilkistäessään uutimien raosta hän kuitenkin varmistui asiasta nähdessään pitkä- ja kankeavartisen Richien, naama kuvastamassa tavallista tärkeyttään lähes kaksin verroin, kun uskollinen palvelija ahkerasti harjasi herransa viittaa ja tuon tuostakin virkistäysi viheltämällä tai hymisemällä jotakuta vanhaa kaihomielistä skotlantilaista laulunpätkää. Vaikka olikin päässyt kyllin vakuutetuksi havainnostaan, ei loordi Glenvarloch voinut pidättyä ilmaisemasta kummastustansa tarpeettomalla kysymyksellä: "Taivaan nimessä, sinäkö siinä, Richie?"
"Ja kukas muukaan, mylord?" vastasi Richie. "Ei taida teidän ylhäisyytenne vastaanottotunnille tässä paikassa juuri saapua ketään, jota ei siihen velvollisuus vaadi."
"Minua ihmetyttää", sanoi Nigel, "että luokseni tulee ketään — ja erittäinkin sinun ilmestymisesi, Richie; sillä mehän erosimme, ja minä ajattelin sinun jo aikaa sitte saapuneen Skotlantiin".
"Pyydän teidän ylhäisyydeltänne anteeksi, mutta me emme ole vielä eronneet emmekä kai piakkoisin eroakkaan, sillä kaupan purkamiseen tarvitaan kahden ihmisen suostumus niinkuin tekemiseenkin. Vaikka teidän ylhäisyytenne suvaitsi käyttäytyä siten, että olimme joutua eroon, niin ei lähemmin ajatellessani kuitenkaan tehnyt mieleni lähteä. Suoraan sanoakseni, jollei teidän ylhäisyytenne tiedä, milloin teillä on hyvä palvelija, tiedän minä, milloin olen saanut hyväsydämisen isännän; ja totta puhuen on teitä nyt helpompi palvella kuin koskaan, kun ei ole suurtakaan mahdollisuutta, että enää pääsette valtoimeksi."
"Olen tosiaan sidottu hyvään käyttäytymiseen", myönsi loordi Glenvarloch hymyillen; "mutta toivoakseni et käytä asemaani ollaksesi liian ankara hulluttelustani, Richie?"
"Jumala varjelkoon, mylord — Jumala varjelkoon!" vastasi Richie, jonka ilmeeseen yhtyi viisaan ylemmyyden turhamainen tietoisuus ja todellinen myötätunto, "olletikin kun teidän ylhäisyytenne on tullut hupsutustenne tajuntaan. Kyllähän minä nuhtelin nöyrän velvollisuuteni mukaisesti, mutta en minä sitä pöyhi teidän ylhäisyytenne eteen. Ei, ei, minä olen itsekin erehtyväinen olento — selvästi tietoinen moniaista pikku heikkouksista — ei tapaa ihmisessä täydellisyyttä."
"Mutta, Richie", huomautti loordi Glenvarloch, "vaikka olenkin sinulle hyvin kiitollinen palveluksesi tarjoamisesta, ei siitä voi olla minulle suurtakaan hyötyä täällä, ja haittaa saattaa siitä koitua itsellesi".
"Teidän ylhäisyytenne pitää taaskin antaa minulle anteeksi", vastasi Richie, johon kumpaisenkin miehen muuttunut suhde oli juurruttanut kaavamaisuutta kymmenkertaisesti lisää, "mutta niinkuin minä hoidan sen asian, saa teidän ylhäisyytenne suurta apua palveluksestani enkä minä vähintäkään haittaa".