Vaikka loordi Glenvarloch tiesi ehdottomasti toisinaan kiusaantuvansa Richie Monipliesin itseluuloisuudesta jämeydestä, ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta mitä suurinta mielihyvää siitä lujasta ja hartaasta kiintymyksestä, jota hänen uskollinen saattolaisensa oli osoittanut tässä tapauksessa, ja hän toivoikin miehen palveluksista myös huojennusta vankeutensa ikävyyteen. Ilokseen kuuli hän senvuoksi vartijalta että palvelija sai olla saapuvilla kaikkina aikoina, jolloin linnoituksen yleiset säännöt myönsivät pääsyn vieraille.
Sillävälin oli jalomielinen Richie jo saapunut Towerin laiturille. Halveksivasti katseli hän useita pikku veneiden soutajia, jotka yrittivät kääntää hänen huomiotaan puoleensa, ja hylkäsi heidän tarjouksensa käden heilautuksella, huutaen sitten arvokkaasti: "Paras puolikannellinen!" Se sai liikkeelle useita vetelehtiviä korkeamman luokan virtamiehiä, jotka eivät olleet ensi näkemällä katsoneet kannattavan olla hänestä millänsäkään. Valittuaan aluksensa hän istuutui mahtavan näköisenä perään ja käski soutaa Whitehallin laituriportaisiin. Turvallisesti päästyänsä palatsiin hän pyysi saada tavata master Linklateria, hänen majesteettinsa keittiöapulaista. Vastauksena oli, että tämä ei ollut puhuteltavissa, valmistaessaan kukkokeittoa sipulihöysteineen kuninkaan omaa suuta varten.
"Sanokaa hänelle", esitti Moniplies, "että muuan hänen rakas maanmiehensä pyrkii hänen puheilleen hyvin tärkeällä asialla".
"Rakas maanmieheni?" murisi Linklater, kun hänelle ilmoitettiin tämä kiireellinen sanoma. "No tulkoon sitte, senkin pahalainen, että minun pitikin niin sanomani! Tietysti joku punapää pitkäkoipinen West-Portin tyhjäntoimittaja, joka on ylennyksestäni kuultuaan rientänyt tänne pyrkimään minun välitykselläni paistinkääntäjäksi taikka kyökkipojan apuriksi. Kelle tahansa maailmassa kohoamaan mielivälle on suurena vastuksena tuollaisten ystävien roikkuminen liepeissään hinautumassa muka hänen matkassaan eteenpäin. Hei, Richie Moniplies, sinäkö siellä olitkin, veikkonen? Ja mikä on sinut tänne lennättänyt? Jos tuntisivat sinut samaksi tolvanaksi, joka silloin säikäytti hevosen —!"
"Älä nyt enää siitä, ystävä", sanoi Richie. "Tulinhan juuri vanhalla asiallani — minun pitää saada puhutella kuningasta."
"Kuningastako? Sinä olet pähkähullu", hämmästyi Linklater, mutta muisti samassa huutaa apulaisilleen: "Pitäkää silmällä paistinvartaita, senkin ääliöt — pisces purga — salsamenta fac macerentur pulchre — panen minä teidät tomppelit oppimaan latinaa niinkuin Jaakko-kuninkaan kyökkiväen tulee." Sitte hän jatkoi varovasti Richien korvaan supattaen: "Etkö tiedä, kuinka kehnosti herrallesi kävi eilen? Sanonpa, että se juttu tutisutti muutamia ihmisiä virassaan."
"Niin, mutta, Laurie, kyllä sinun pitää vielä tämän kerran avittaa minua ja toimittaa tämä pienoinen supliikki sujautetuksi hänen majesteettinsa omaan kaikkeinarmollisimpaan käteen. Vakuutan sinulle, että sen sisältö on hänelle mitä mieluisinta."
"Richie", vastasi Linklater, "sinä olet varmasti vannonut lausuvasi rukouksesi portinvartijan kopissa selkä paljaana ja kaksi hevosrenkiä koiranruoskilla soittamassa aamenta".
"Ei, ei, Laurie-poikaseni", vakuutti Richie, "tiedän paremmin mitä kuuluu supliikkeihin kuin taannoin, ja samaa sanot sinäkin, jos vain laitat tämän lappusen kuninkaan käteen".
"En puutu siihen asiaan kädelläni enkä jalallani", epäsi varova keittiöapulainen. "Mutta hänen majesteettinsa sipulikukko tarjotaan hänelle kohtsiltään hänen työhuoneessaan — en voi estää sinua panemasta kirjettäsi kullatun kulhon ja lautasen väliin; hänen pyhä majesteettinsa näkee sen kohottaessaan kulhoa, sillä hän juo aina liemen."