"Jumala varjelkoon minua nauramasta!" selitti Richie jähmetyttäen kasvonpiirteensä niiden luontaiseen yksivakaisuuteen. "Hymyilinhän vain saattaakseni hahmoni yhdenmukaiseksi ja sopeutuvaksi teidän majesteettinne katsannon kanssa."
"Puhut kuin velvollisuutensa tunteva alamainen ja rehellinen mies", sanoi kuningas; "mutta mikä lempo onkaan nimesi, mies?"
"Ilman vain Richie Moniplies, vanhan Mungo Monipliesin poika Edinburghin West-Portilta — hänellähän oli kunnia toimittaa teidän majesteettinne äidin ja teidän majesteettinnekin kuninkaalliseen pöytään lihaa ja muita ruokatarpeita ennen vanhaan."
"Ahaa!" virkkoi kuningas nauraen, sillä hänellä oli asemalleen hyödyllisenä lahjana erinomainen muisti, josta ei hävinnyt ainoakaan hänen kanssaan satunnaisiin tekemisiin joutunut henkilö; "sinä olet samainen kavaltaja, joka oli vähällä keikauttaa meidät päistikkaa oman pihamme kivitykseen? Mutta mepä pysyimmekin lujassa ratsailla. Aequam memento rebus in arduis servare. No, älähän huoli, Richie, sillä kun kerran on moni mies kääntynyt kavaltajaksi, on vain kohtuullista, että kavaltaja tuolloin tällöin osoittautuu contra expectanda kunnon mieheksi. Miten sait käsiisi meidän jalokivemme, mies? Tulitko George Heriotin puolesta?"
"En millään muotoa", selitti Richie. "Teidän majesteettinne luvalla sanoen tulin niinkuin Harry Wynd tappeli — ihan omasta takaa enkä yhdenkään ihmisen asialla. Enkä minä tosiaan ketään herrakseni sanokaan, paitsi Häntä, joka minut loi, teidän kaikkeinarmollisinta majesteettianne, joka minua hallitsee, ja ylvästä Nigel Olifauntia, Glenvarlochin loordia, joka elätti minua niin kauvan kuin kykeni elättämään itseänsäkin, ylimys-poloinen!"
"Glenvarlochides taaskin!" huudahti kuningas; "kautta kunniani, hän väijyy meitä joka sopessa! Maxwell koputtaa ovelle. George Heriot sieltä tulee ilmoittamaan meille, että hän ei löydä näitä jalokiviä. Pujahda seinäverhon taakse, Richie — seiso alallasi, mies — älä aivasta — älä yski — älä hengitä! Kilkku-Geordie on niin heikkarin aulis jakelemaan kultaisia ohjeitaan ja niin vietävän vastahakoinen hellittämään samaa runsautta rahana, että me kautta kuninkaallisen sielumme teemmekin hänelle pikku kujeen."
Suopean kuninkaan käskyä noudattaen piiloutui Richie seinäverhon taa. Omin käsin järjesti hallitsija kudotut peitekaistat täydellisesti kätkemään hänet, sillä hän ei antanut arvokkuutensa milloinkaan olla hauskojen kolttosien tiellä, ja kysyi Maxwellilta, mikä oli hätänä. Maxwell vastasi niin hiljaa, että sitä ei kuullut Richie Moniplies, jonka aseman omituisuus ei suinkaan heikentänyt hänen uteliaisuuttaan ja haluaan saada se mahdollisimman suuressa määrin tyydytetyksi.
"Tulkoon George Heriot sisälle", sanoi kuningas, ja Richie näki seinäverhon repeämästä, että jollei kelpo porvari suorastaan ollut kiihdyksissään, oli hän ainakin rauhaton. Kuninkaan leikkisyys oli juuri sitä lajia, jota nyt alkanut kohtaus tyydytti; hän vastaanotti porvarin alamaisen tervehdyksen kylmäkiskoisesti ja alkoi puhutella häntä totisen arvokkaasti, niin arkiaikaisen huoletonta kuin hänen esiintymisensä yleensä muulloin olikin. "Mestari Heriot", hän alotti, "jos oikein muistamme, niin jätimme vakuudeksi haltuusi muutamia kruunun jalokiviä, erään lainan vastikkeena. Jätimmekö vai emmekö?"
"Kaikkein armollisin hallitsijani", myönsi Heriot, "epäämättömästi suvaitsi teidän majesteettinne tehdä sen".
"Jotka jalokivet ja cimelia pysyivät meidän ominamme", pitkitti kuningas samaan juhlalliseen tapaan, "hallussapidon perustuessa ainoastaan lainaussuhteeseen, minkä lainan takaisinmaksaminen antaa meille siis oikeuden vaatia jälleen talteemme kiinnitetyn eli pantatun elikkä vakuudeksi myönnytetyn kalleuden. Voetius, Vinnius, Groenwigeneus, Pagenstecherus — kaikki, jotka ovat kirjoittaneet de contractu opignerationis, consentiunt in eundem, ovat siitä yhtä mieltä. Roomalainen laki, Englannin yleinen laki ja meidän oman vanhan kuningaskuntamme Skotlannin maalaki — vaikka ne eriävät useammissa kohdin kuin olisi mielestäni suotavaa — yhtyvät tässä yhtä tiukasti kuin kierretyn köyden kolme säijettä."