"Teidän majesteettinne luvalla huomauttaen", vastasi Heriot, "ei tarvita niin monia oppineita asiantuntijoita todistamaan kellekään rehelliselle miehelle, että hänen osuutensa panttiin päättyy, kun lainatut rahat suoritetaan takaisin".
"No, minä tarjoudun maksamaan lainan ja vaadin takaisin jalokivet, jotka sinulle panttasin. Vihjasinkin sinulle jo äskettäin, että tämä tulisi välttämättömäksi, sillä kun lähenevät tapaukset luultavasti vaativat meitä esiintymään julkisuudessa, näyttäisi oudolta, jos me emme käyttäisi niitä koruja, jotka ovat kruunun perintökalleuksia, ja sellaisten poissaolo toimittaisi meidät uskollisten alamaistemme silmissä varmaankin halveksituksi ja epäillyksi."
Hallitsijan sanat näyttivät tekevän mestari George Heriotiin syvän vaikutuksen ja hän vastasi liikutettuna: "Haastan taivaan todistajakseni, että minä olen kokonaan viaton tässä asiassa ja että mielelläni menettäisin lainaksi antamani summan, kunhan voisin palauttaa nuo jalokivet, joiden puuttumista teidän majesteettinne täydellä syyllä valittaa. Jos ne olisivat jääneet minun haltuuni, olisi niistä ollut helposti tili tehtävissä; mutta teidän majesteettinne suvainnee oikeudentuntoisesti muistaa, että minä teidän nimenomaisesta määräyksestänne siirsin ne toiselle henkilölle, joka myönsi lainaksi ison summan juuri ennen Parisiin lähtöäni. Rahat tarvittiin kipeästi, eikä mieleeni johtunut mitään muuta keinoa niiden hankkimiseksi. Tarvittavan summan tuodessani kerroin teidän majesteetillenne, että se mies, jolta rahat saatiin, ei ollut missään hyvässä maineessa, ja teidän ruhtinaallisena vastauksenanne oli, haistaessanne kultaa: non olet, se ei haise hankkimiskeinoiltansa."
"Mutta, mies", kummeksui kuningas, "mitä varten moinen laverrus? Jos annoit jalokiveni tuollaiselle pantiksi, niin eikö sinun pitänyt uskollisena alamaisena huolehtia siitä, että lunastus oli meidän vallassamme? Ja onko meidän kärsittävä kalleuksiemme hukkaantuminen sinun laiminlyöntisi takia, puhumattakaan sekä vasalliemme että ulkomaiden lähettilästen ylenkatseesta ja moitteesta?"
"Herrani ja kuninkaani", lausui Heriot, "Jumala tietää, että jos minä voisin pidättää teidän majesteetiltanne moitteen tai häpeän, ottamalla seuraukset omille niskoilleni, olisi minun velvollisuuteni kestää kumpainenkin monista armonosoituksista kiitollisena palvelijana. Mutta kun teidän majesteettinne ajattelee itse miehen väkivaltaista kuolemaa, hänen tyttärensä katoamista ja koronkiskurin aarteen joutumista samalle tielle, muistatte varmaankin, että minä nöyrän velvollisuuteni mukaisesti varoitin teidän majesteettianne sellaisten sattumusten mahdollisuudesta ja pyysin teitä olemaan kehoittamatta minua kauppoihin hänen kanssaan teidän puolestanne."
"Mutta sinä et esittänyt minulle parempaakaan keinoa", muistutti kuningas; "Geordie, et esittänyt parempaakaan keinoa. Minä olin kuin hyljätty mies; mitä saatoin tehdä muuta kuin tarttua ensimäisiin tarjottuihin rahoihin niinkuin hukkuva tarraa pajunvesaan, joka kerkeimmin sattuu käteen? No niin, mies, mikset ole tuonut takaisin jalokiviä? Tokihan ne ovat maan päällä, jos vain etsisit tarkoin."
"On etsitty mitä tarkimmin, sallikoon teidän majesteettinne minun huomauttaa", vakuutti porvari. "Oikeudenpalvelijoita on lähetetty kaikkialle, ja mahdottomaksi on havaittu saada niistä vihiä."
"Vaikeaksi, tarkoitat, Geordie, ei mahdottomaksi", vastasi kuningas, "sillä se, mikä on mahdotonta, on sitä joko tieteellisesti, exempli gratia tehdä kahdesta kolme, taikka siveellisesti, kuten kääntää totuus valeeksi; mutta se, mikä on ainoastaan vaikeata, saattaa käydä laatuun viisauden ja kärsivällisyyden avulla — niinkuin esimerkiksi, Kilkku-Geordie, katsopas tänne!" Ja hän väläytti löytynyttä aarretta hämmästyneen kultasepän silmissä, huudahtaen voitonriemuisesti: "Mitäs nyt sanot, Kilkuttaja? Kautta valtikkani ja kruununi, mies tuijottaa kuin otaksuen synnyinmaansa valtiaan velhoksi — meidät, joka olemme aito malleus maleficarum, kaikkien noitien, poppamiesten, loitsijain ja sen sellaisten ruhjiva ja rusentava moukari, meidät hän luulee osalliseksi mustista taidoista! Mutta menehän matkaasi, kunnon Geordie; sinä olet yksinkertainen kelpo mies, vaikket kuulu Kreikan seitsemän viisaan joukkoon — mene matkaasi ja muista hiljakkoin virkkamasi totinen sana, että tässä maassa on muuan, joka lähenee Israelin Salomo-kuningasta hänen kaikissa lahjoissaan, paitsi rakkaudessaan vieraisiin naisiin, saati Faraon tyttäreen."
Jos Heriot oli ihmeissään, kun näki jalokivet niin odottamattomasti esitettyinä kuninkaan juuri soimatessa häntä niiden hukkumisesta, joutui hän kerrassaan pyörälle päästään kuullessaan tämän viittauksen huomautukseen, jonka hän oli tullut virkkaneeksi keskustelussaan loordi Glenvarlochin kanssa. Sentähden olikin kuningas niin ihastuksissaan saavuttamastansa ylemmyydestä, että hän hykerteli käsiään, hykähteli ja lopulta kokonaan menetti arvokkuutensa tunnon voitonriemussaan, heittäytyen nojatuoliinsa ja nauraen hillittömän rajusti, kunnes oli pakahtua ja kyyneleet helmeilivät pitkin poskia hänen yrittäessään hengähtää. Sillävälin säesti kuninkaallista hohotusta rämeä ja karmiva remahtelu seinäverhon takaa, niinkuin sellaisiin mielenliikutuksiin tottumaton ihminen olisi aivan erikoisen vaikuttimen johdosta menettänyt kaiken kyvyn hillitä meluisaa rattoansa. Uudestaan ällistyneenä käänsi Heriot päänsä sille taholle, mistä hallitsijan korviin noin soveltumattomat äänet tuntuivat kaikella voimallaan törähtelevän.
Kuningaskin oivalsi osaksi tuon säädyttömyyden, nousi seisaalle, pyyhki silmiään ja huutaen: "tule hemmetissä jo ulos lymystäsi!" toimitti esille seinäverhon takaa Richie Monipliesin, joka yhä nauroi yhtä hillittömän makeasti kuin milloinkaan kylänakka maalaisristiäisissä. "Hiljaa, mies, hiljaa, mies", esteli kuningas; "ei sinun tarvitse hirnua tuolla tavoin kuin ori kaurapussille, vaikka se olikin hupainen pila ja meidän omaa keksintöämme. Ja kuitenkin — nähdä Kiikku-Geordie, joka pitää itseänsä niin isosti muita ihmisiä viisaampana — nähdä hänet — ha ha ha! — niinkuin Euclio apud Plautum tuskaisesti hakemassa, mitä oli ihan hänen kyynäspäänsä vieressä —