"'perii, interii, occidi — quo curram? quo non curram? — tene, tene — quem? quis? nescio — nihil video'.
"Voi, Geordie, silmäsi ovat kyllä teräviä vaanimaan kultaa ja hopeaa, helmiä, jalokiviä ja kaikkia kalleuksia, mutta et sinä tiedä, miten tavoittaa niitä, kun ne ovat joutuneet hukkaan. Niin, niin, katsohan niitä, mies, — katsohan niitä — ne ovat kiinni ja kunnossa, ehjinä entisellään, ei ole ainuttakaan jäljennöstä sujautettu sekaan."
Ensimäisen kummastuksensa tasaannuttua oli George Heriot liian vanha hovilainen häiritäkseen kuninkaan kuviteltua voitonriemua, vaikka hän vilkaisi hiukan pahastuneesti kelpo Richieen, jonka huulet yhä olivat leveässä irvissä. Levollisesti tutki kultaseppä jalokiviä ja huomatessaan ne kaikki täydellisiksi onnitteli vilpittömän sydämellisesti hänen majesteettiansa aarteen löytämisestä, jonka sikseen jääminen olisi ehdottomasti tuottanut jotakin häpeää kruunulle. Samalla kysyi hän, kelle hänen oli maksettava niiden nojalla lainatut rahat, huomauttaen lunastussumman olevan valmiina hallussaan.
"Sinullapa on lemmon kiire, kun on maksaminen kysymyksessä, Geordie", virkahti kuningas. "Hätäkös tässä on, mies? Jalokivet toi rehellinen, ystävällinen maanmiehemme. Tuossa hän seisoo, ja kuka tietää, tahtooko hän kolikot pöytään, vai eikö hän hyvinkin tyytyisi sievoiseen kuuden kuukauden ajalle asetettuun maksumääräykseen valtiorahastomme takuulla? Sinä tiedät, että aarrekamarimme on parhaillaan ehtymässä, mutta huudat maksua, maksua, maksua niinkuin meillä olisi kaikki Ofirin kaivokset."
"Teidän majestettinne luvalla sanoen", lausui Heriot, "jos tällä miehellä on todellinen oikeus näihin rahoihin, niin on epäilemättä hänen vallassaan myöntää lykkäystä. Mutta tuskin voin sitä uskoa, kun muistan, missä kunnossa ensin näin hänet, risaisessa viitassa ja läpi päässä. Etkö sinä ole Richie Moniplies, kuninkaan myönnytyksellä kysyen?"
"Aivan oikein, mestari Heriot — vanhaa ja arvoisaa Lihalan linnan sukua Edinburghin läntisen portin läheltä."
"Nähkääs, teidän majesteettinne, hän on köyhä palvelija", sanoi Heriot. "Ne rahat eivät ikinä voi rehellisesti kuulua hänen huostaansa."
"Mikseivät?" kysyi kuningas. "Etkö soisi kenenkään muun kuin itsesi rynnistävän ylös mäkeä? Oma viittasi oli kylläkin ohkoinen tänne tullessasi, vaikka olet sisustanut sen komeasti ja runsaasti. Ja mitä palvelijoihin tulee, niin on monikin paljassääri tullut Tweedin yli herransa reppu hartioillaan ja pöyhistelee nyt kuuden saattolaisen seuraamana. Tuossa seisoo mies itse; kysy häneltä, Geordie."
"Hänen mielipiteensä ei kenties ole asiassa vakuuttavin", vastasi varova porvari.
"Joutavia, mies", vähäksyi kuningas, "sinä arvelet turhia. Tavaran tuojalla on toki oikeus määrätä luovutusehdot. Kuulehan, ystävä, puhu totuus ja häpäise lempo. Onko sinulla täysi valtuus määrätä lunastusrahoista maksun lykkäyksen tai muun sellaisen suhteen vai eikö ole?"