"En olisi koskaan voinut odottaa saavani niin ylhäistä puhemiestä", huomautti Dalgarno, tuskin salaten halveksivaa irvistystä. "Ja isäni on suostunut? Hänellä oli tapana sanoa ennen Skotlannista lähtöämme, että Huntinglenin ja Glenvarlochin veri ei sekautuisi, vaikka kumpaistakin kaadettaisiin samaan astiaan. Kenties haluaa hän tehdä kokeen?"
"Mylord", sanoi Jaakko, "sikseen jo joutavat puheet. Tahdotteko heti ja sine mora ottaa sen ladyn vaimoksenne meidän kappelissamme?"
"Statim atque instanter", vastasi loordi Dalgarno, "sillä minä huomaan siten menetellessäni pääseväni tilaisuuteen tekemään suuria palveluksia yhteiskunnalle — saan rikkauksia teidän majesteettinne tarpeiksi ja kauniin vaimon hänen armonsa Buckinghamin herttuan käytettäväksi".
Herttua nousi, astui pöydän päähän, missä loordi Dalgarno seisoi, ja kuiskasi hänen korvaansa: "Sinä olet ennen asettanut kauniin sisaren käytettäväkseni."
Tämä ilkku vihlaisi pahasti loordi Dalgarnon väkinäistä tyyneyttä. Hän kavahti kuin kyyn pistämänä, mutta malttui taas heti ja tähysti herttuan vielä hymyileviä kasvoja sammumatonta vihaa ilmaisevin katsein, samassa kun vasemman käden etusormella viittasi miekkansa kahvaan, mutta niin vaivihkaa, että merkkiä tuskin huomasi kukaan muu kuin Buckingham. Herttua hymyili hänelle toistamiseen katkeran halveksivasti ja palasi istuimelleen totellen kuningasta, joka huuteli: "Istuudu, Steenie, istumaan, minä käsken — me emme suvaitse täällä mitään suukopua."
"Teidän majesteettinne ei tarvitse olla huolissanne minun kärsivällisyydestäni", vakuutti loordi Dalgarno, "ja jotta voin sitä paremmin säilyttää sen, en tässä seurassa enää virka ainoatakaan sanaa, paitsi mitä minun lausuttavakseni asettaa se kirkollisen käsikirjamme autuaaksitekevä osa, jossa meidän käsketään 'päältäiskein' rakastaa vaimoamme".
"Sinä olet paatunut vintiö, Dalgarno", pahastui kuningas, "ja jos minä olisin se tyttö, niin kautta isäni sielun sietäisinkin mieluummin sen häpeän, että olin sattumalta osunut jalkavaimoksesi, kuin uskaltaisin tulla aviovaimoksesi. Mutta hänen pitää olla meidän erityisessä suojeluksessamme. Tulkaa, hyvät herrat, me tahdomme itse nähdä nämä herttaiset vihkiäiset." Hän antoi merkin nousemisellaan ja siirtyi ovelle päin saattueensa seuraamana. Loordi Dalgarno kulki mukana ääneti ja kenenkään häntä puhuttelematta, mutta näköjään yhtä huolettomana käynniltään ja ryhdiltään kuin olisi hän todellakin ollut onnellinen sulhanen.
He saapuivat kappeliin sivukäytävää myöten, joka johti kuninkaallisesta huoneustosta. Alttarin ääressä seisoi kirkkoruhtinaallisessa puvussaan Winchesterin piispa, ja toisella puolella Monna Paulan tukemana valju, kuihtunut ja puolittain hengettömältä näyttävä lady Hermione eli Erminia Pauletti. Loordi Dalgarno kumarsi hänelle syvään, ja huomatessaan, miten kauhistuneesti lady katsoi häneen, astui prinssi morsiamen luo ja lausui hänelle hyvin arvokkaasti: "Madam, ennen kuin alistutte tämän miehen käskyvaltaan, sallikaa minun ilmoittaa teille, että hän on täydellisesti puhdistanut kunnianne, mitä tulee entiseen seurusteluunne. Teidän on harkittava, tahdotteko panna omaisuutenne ja onnenne sellaisen henkilön käsiin, joka on osoittautunut kaikelle luottamukselle arvottomaksi."
Vaivoin sai lady sanoiksi vastauksensa. "Hänen majesteettinsa on hyväntahtoisesti", hän virkkoi, "huolehtinut omaisuuteni osan varaamisesta säädylliseksi elannokseni. Jäännös ei ole paremmin käytettävissä kuin sen nuhteettoman maineen ostamiseen takaisin, joka minulta riistettiin, ja tilaisuuden hankkimiseen päivieni päättämiseksi rauhallisesti ja yksinäisesti."
"Sopimus on laadittu", huomautti kuningas, "oman valvontamme alaisena, jolloin on erityisesti purettu potestas maritalis ja määrätty, että he asuvat erillään. Solmikaa heidät siis niin väleen kuin voitte, loordi piispa, jotta he sitä pikemmin pääsevät erilleen."