Piispa avasi kirjansa ja alotti vihkimismenot noin harvinaisissa ja huonoenteisissä olosuhteissa. Morsiamen vastaukset ilmaistiin vain pään ja ruumiin taivutuksilla, mutta sulhanen esitti osaansa äänekkäästi ja rohkeasti, sävyn muistuttaessa kevytmielisyyttä, jollei ylenkatsetta. Toimituksen päätyttyä astui loordi Dalgarno ikäänkuin tervehtimään morsianta, mutta nähdessään tämän peräytyvän säikkyen ja inhoten tyytyi hän kumartamaan tälle syvään. Sitte hän suoristausi täyteen mittaansa ja venyttelihe kuin koetellakseen raajojensa voimaa, mutta soreasti ja asentoansa rajusti muuttamatta. "Voisin vielä pyörähdellä kipakkaa", hän haastoi, "vaikka olen kahleissa — mutta ne ovat kullasta ja kepeät kantaa. Kas, huomaanpa kaikkien silmäilevän minua kylmäkiskoisesti, ja aika on minun lähteä. Aurinko paistaa muuallakin kuin Englannissa! Mutta ensin täytyy minun kysyä, miten tämä kaunoinen lady Dalgarno on majoitettava. Mielestäni on säädyllistä minun tietää se. Onko hänet lähetettävä armollisen herttuan haaremiin? Vai onko tämä arvoisa porvari kuten ennenkin —"
"Hillitse herja kielesi!" käski hänen isänsä, loordi Huntinglen, joka oli vihkimisen aikana pysytellyt taampana ja nyt äkkiä esille astuen tarttui ladyä käsivarteen, hänen arvottomaan puolisoonsa kääntyneenä. "Lady Dalgarno", hän jatkoi, "jää kuin leskenä minun talooni. Leskenä minä häntä pidän yhtä suuresti kuin olisi hauta ummistunut hänen kunniattoman miehensä yli."
Loordi Dalgarno näytti hetkellisesti joutuvan kovin hämmentyneeksi ja virkkoi allapäin: "Jos sinä voit toivottaa minut kuolleeksi, en minä perijänäsikään voi maksaa samalla kohteliaisuudella takaisin. Harvat Israelin esikoiset", hän lisäsi tointuen ainoasta liikutuksen kosketuksesta, mitä hänessä oli tällaikaa havaittu, "voivat vilpittömästi lausua samaa. Mutta minä varmistutan sinut ennen lähtöäni siitä, että minä olen totinen vesa suvussa, joka on kuuluisa kärsimiensä vääryyksien muistamisesta."
"Minua ihmetyttää, että teidän majesteettinne kuuntelee häntä vielä", sanoi Kaarlo-prinssi. "Olemme mielestäni suoneet kylliksi sijaa hänen julkealle hävyttömyydelleen."
Mutta Jaakossa herätti tällainen kohtaus juorunhaluista mielenkiintoa
eikä hän malttanut ehkäistä kinastusta, vaan vaiensi poikaansa:
"Hiljaa, Charles-lapsonen — olehan nyt kiltti lapsukainen, hiljaa!
Tahdon kuulla, mitä sillä röyhkeällä riiviöllä on sanottavaa."
"Ainoastaan että jollei minulle annetussa omaisuusarviossa olisi ollut erästä ainokaista riviä", selitti Dalgarno, "ei mikään muu sen sisältämä olisi voinut lahjoa minua ottamaan tuon naisen kättä omaani".
"Se rivi oli varmastikin summa totalis", arveli kuningas.
"Ei ollut, sire", vastasi Dalgarno. "Loppusumma olisi tosiaan saattanut olla harkinnan arvoinen skotlantilaiselle kuninkaallekin vielä hiljakkoin, mutta se ei olisi minulle tarjonnut suurtakaan viehätystä, jollen olisi tässä nähnyt merkintää, joka antaa minulle kostamisvallan Glenvarloch-sukuun nähden. Asettaessaan hääsoihdun käteeni antoi valju morsian minulle siten vallan polttaa äitinsä talon tuhaksi!"
"Mitä nyt!" kummeksui kuningas. "Mitä hän höpöttää, Kilkku-Geordie?"
"Tämä ystävällinen porvari", jatkoi loordi Dalgarno, "on käyttänyt ladylleni ja siten nyt onnekseni minulle kuuluvan summan erään kiinnityskirjan hankkimiseen, jonka vakuutena on Glenvarlochin sukuomaisuus. Jollei sitä lunasteta ennen puoltapäivää huomenna, saan minä sen perusteella omakseni niiden uljaat alueet, jotka aikoinaan nimittivät itseään meidän sukumme kilpailijoiksi."