"Onko se mahdollista?" kysyi kuningas.
"Liiankin totta se on, teidän majesteettinne", vastasi kultaseppä. "Lady Hermionen maksettua rahat alkuperäiselle velkojalle oli minun pakko kunniallisena ja rehellisenä välittäjänä siirrättää oikeudet hänelle, ja epäilemättä ne nyt joutuvat hänen miehelleen."
"Mutta valtuutus, mies", muistutti kuningas, "valtiorahastomme maksettavaksi osoitettu valtuutus? Eikö nuori mies sen avulla voisi saada lunastusvaroja?"
"Valitettavasti on hän hukannut sen taikka muuttanut jotenkuten rahaksi — sitä ei löydy, teidän majesteettinne. Hän on mitä kovaonnisin nuorukainen!"
"Jo on tämä kaunista!" päivitteli kuningas, alkaen hypistellä ihokkaansa ja housujensa nauhasolmuja ähmissään. "Me emme voi auttaa häntä suorittamatta velkaamme kahteen kertaan, ja valtiorahastomme nykyisellään ollessa saamme niitä tuskin kertaalleenkaan kuitatuiksi."
"Olette kertonut minulle uutisen", virkkoi loordi Dalgarno, "mutta minä en käytä sitä edukseni".
"Älä tee sitä", pyysi hänen isänsä, "ole rohkea heittiö, kun kerran heittiöksi lyöttäysit, ja etsi kostoa aseilla äläkä koronkiskurin keinoilla".
"Suo anteeksi, isäseni", vastasi loordi Dalgarno, "kynä ja muste ovat nyt varmimpina kostovälineinäni, ja enemmän maata voittaa lakimies oinaannahallaan kuin Andrea Ferrara lampaanpäisellä kahvallaan. Mutta, kuten jo sanoin, minä en tahdo käyttää mitään satunnaista etua. Odotan kaupungissa huomenna Covent-puutarhan lähettyvillä; jos joku maksaa lunastusrahat kirjurilleni, jonka hallussa asiakirjat ovat, sitä parempi loordi Glenvarlochille. Jollei niin tapahdu, niin lähden seuraavana päivänä matkalle pohjoista kohti mitä kiireimmin ottamaan tilukset huostaani."
"Ota mukaasi isän kirous, kurja hylky!" huudahti loordi Huntinglen.
"Ja kuninkaan, joka on pater patriae", lisäsi Jaakko.