"Jos hän olisi elossa", vastasi Colepepper, "niin hän olisi mieluummin menettänyt sen kuin rahansa. Mutta se ei ole kysymyksenä, Skurliewhitter — sinä avasit ikkunan salasalvat, käydessäsi hänen luonaan joillakin asioilla päivää ennen hänen kuolemaansa. Ole siis varma siitä, että jos minut napataan, en killu yksinäni. Vahinko, että Jack Hempsfield on vainajana, tärvellen vanhan laulunpätkän:
"'Ja kolme on meitä reilua poikaa, ja elämä on meitillä hauskaa, ilo nuottina virressä, kunnes me hirressä sätkimme jotta se nauskaa.'"
"Jumalan tähden, olkaa hiljempaa", varoitti kirjuri; "nytkö ja täälläkö teidän sopii rämäytellä yöllisiä renkutuksianne? Mutta minkä verran tarvitsisitte? Olen nyt hyvinkin huonoissa varoissa, sanon."
"Sanot sitte valeen", huomautti pukari, "valeen yhtä pitkän kuin leveänkin. Kuinkako paljon tarvitsisin? No, yksi noista pusseista riittää ensi hätään."
"Vannon teille, että nuo rahapussit eivät ole minun käytettävissäni."
"Kenties eivät rehellisesti", myönsi kapteeni, "mutta se ei tee suurtakaan eroa meidän keskemme".
"Vannon teille", jatkoi kirjuri, "että ne eivät ole mitenkään käytettävissäni. Ne on luovutettu haltuuni tarkoin luettuina, ja minun on maksettava ne loordi Dalgarnolle, jonka poika odottaa alikerrassa, ja minä en voisi kehveltää niistä kolikkoakaan, joutumattani kiinnioton vaaraan."
"Etkö voi lykätä luovutusta tuonnemmaksi?" kysyi rosvo, jonka leveä koura vielä hypisteli yhtä pussia niinkuin olisivat hänen sormensa pyrkineet väkisinkin tarttumaan siihen.
"Mahdotonta", vakuutti kirjuri; "hän lähtee matkalle Skotlantiin huomenna".
"Vai niin!" virkahti pukari tovin mietittyään. "Ratsastaako hän pohjoiseen tuollaisin aartein?"