"Sanoin jo teille", selitti Jenkin, "että olin menossa kadotukseen — tarkoitan pelihuoneeseen. Olen päättänyt uskaltaa nämä pari kolme kultakolikkoa yrittääkseni saada kokoon sen verran kuin tarvitaan matkani maksuksi kapteeni Sharkerin laivassa Gravesendistä Amerikaan — ja niin sitä mentäisiin! Kohtasin jo yhden paholaisen tielläni, joka tahtoi kiusata minua luopumaan aikeestani, mutta minä häädin sen luotani — te saatatte hyvinkin olla toinen. Mitä kadotuksen astetta ehdotatte te minulle", lisäsi hän nurjamielisesti, "ja mikä on sen hintana?"
"Minun täytyy ilmoittaa teille", vastasi Richie, "että minä en tee kauppoja sellaisilla tavaroilla, en ostajana enkä myyjänä. Mutta jos rehellisesti kerrotte minulle pulanne syyn, niin teen voitavani auttaakseni teitä selville siitä — olematta kuitenkaan ylenpalttinen lupauksissani, ennen kuin tunnen jutun, niinkuin oppinut lääkäri antaa neuvonsa vasta sitte kun on tutkinut taudin laatua."
"Kellään ei ole mitään tekemistä asiaini kanssa", sanoi poika-parka, ja laskien käsivartensa ristikkäin pöydälle hän painoi päänsä niiden varaan juron apeana kuin liiallisesti sälytetty lamaeläin, kun se epätoivoissaan heittäytyy maahan kuolemaan.
Kuten useimmat ihmiset, joilla on suotuisa mielipide itsestään, piti Richard Moniplieskin lohduttajan tehtävästä, joka osoitti hänen ylemmyyttään — sillä sen aseman saa ehdottomasti ainakin hetkellisesti lohduttaja kovaosaisen suhteen — samalla kun hän pääsi siten tyydyttämään puheliaisuuttansa. Hän rankaisi onnetonta katujaa armottoman pitkällä saarnalla, joka oli täpösen täynnä tuollaisessa tilaisuudessa tavallisia puheenaineita, selitellen inhimillisten asiain vaihtelevaisuutta, kärsivällisyyden erinomaisia etuja kovan onnen kohdatessa, hyödyttömän murehtimisen hupsuutta, paremman varovaisuuden välttämättömyyttä vastaisen varalle, lisänä muutamia lieviä nuhteita menneisyydestä, lannistaakseen neuvottavansa uppiniskaisuutta hapolla niinkuin Hannibal käytti etikkaa halkoessaan tietänsä kallioiden läpi. Ihmisluonteen mukaista ei ollut tällaisen jokapäiväisyyksien tulvan sietäminen äänettömänä, ja Jin Vin lopulta joko halusi tyrehdyttää sanojen vaon, joka siten solui ehtymättömänä hänen korvaansa vastoin omaa järkeä, taikka luotti Richien ystävyyden vakuutuksiin, joita onnettomat Fieldingin mukaan ovat aina kovin auliit uskomaan — tai kenties hän vain tunsi pakkoa surujensa purkamiseen sanoina. Hän kohotti päänsä ja käänsi punaiset ja turvottuneet silmänsä Richieen:
"Helkkarissa, mies, pitäkää vain kitanne kiinni, niin kuulette koko jutun — ja sitten en teiltä muuta pyydä kuin että lyömme kättä ja eroamme. Se Margaret Ramsay — olettehan nähnyt hänet, mies?"
"Kerran", sanoi Richie, "mestari George Heriotin luona
Lombard-kadulla — minä olin huoneessa heidän syödessään päivällistä".
"Aivan oikein, te autoitte lautasien vaihdossa, nyt muistankin", sanoi Jin Vin. "No, tuo samainen sievä tyttö — ja minä väitän hänet sievimmäksi Paavalin ja Barin välillä — hän on menossa naimisiin teidän loordi Glenvarlochinne kanssa, hitto sen heiskaleen periköön!"
"Se on mahdotonta", väitti Richie; "tuo on sulaa hulluutta, mies — teistä kaupunginpojista tehdään huhtikuun hupsuja vuoden jokaisena kuukautena. Glenvarlochin loordiko ottaisi lontoolaisen käsityöläisen tyttären! Yhtä helposti uskoisin suuren John-saarnaajamme vievän vihille juutalaisen kamasaksan perijättären."
"Kuulkaas, veikkonen", varoitti Jin Vin, "minä en salli kenenkään puhua halveksivasti kaupunkilaisista, niin pulassa kuin olenkin".
"Suokaa anteeksi, mies — en tarkoittanut pahastuttaa", pyysi Richie; "mutta mitä siihen naimiskauppaan tulee, niin se on kerrassaan mahdoton juttu".