"Se juttu kuitenkin toteutuu, sillä herttualla ja prinssillä ja niillä kaikilla on sormi siinä pelissä, ja erittäinkin vanhalla kuninkaan hupelolla, joka selvittelee tytön olevan suurtakin sukua omassa maassansa, niinkuin kaikki skotlantilaiset ovat olevinaan, tiedättehän."
"Master Vincent, jollette olisi tuskaannuksissanne", huomautti lohduttaja vuorostaan loukkaantuneena, "en ottaisi kuullakseni kansallisuuteni pilkkaamista".
Onnettomuuden katkeroittama nuorukainen pyysi nyt vuorostaan anteeksi, "mutta totta on", vakuutti hän, "että kuningas sanoo Peggie Ramsayn olevan jollakin etäisellä tavalla aatelinen ja että hän on osoittanut suurta harrastusta tätä avioliittoa kohtaan juoksennellen ympärinsä kuin vanha koirashanhi kotkottaen Peggiestä aina siitä saakka kun näki hänet housuissa ja ihokkaassa — eikä ihmekään", lisäsi Vin-parka syvään huoaten.
"Tämä saattaa kaikki olla totta", myönsi nyt Richie, "vaikka se kuulostaa kummalta minun korvissani. Mutta, mies, te ette saisi puhua pahaa arvohenkilöistä — älkää sadatelko kuningasta, Jenkin, älkää makuuhuoneessannekaan — kiviseinilläkin on korvat — kukaan ei voi sitä tietää paremmin kuin minä."
"Minä en sadattele sitä hupsua ukkoa", tuumi Jenkin, "mutta soisin minä heidän rehkivän hiukan säyseämmin. Jos he saisivat nähdäkseen aukealla kentällä kolmekymmentätuhatta sellaista peitsimiestä kuin minä olen nähnyt tykkiväen harjoitusradalla, niin ei heidän pitkätukkaisista hovilaisistaan luullakseni lähtisi suurtakaan apua."
"Mitäs joutavia, mies", sanoi Richie; "muistakaa, mistä Stuartit tulivat, älkääkä luulko, että teiltäkään puuttuisi keihäitä tai kaksiteräisiä lyömämiekkoja. Mutta jättäen sellaiset asiat, joista on vaarallinen haastella, kysyn vielä kerran, mikä on teidän osuutenne koko tuossa jutussa."
"Mikäkö on?" vastasi Jenkin. "No, enkö minä ole valinnut Peggie Ramsayta sydämeni rakastetuksi siitä päivästä asti, jona tulin hänen isänsä liikkeeseen? Ja enkö ole kanniskellut hänen päällyskenkiään ja käyntikenkiään kolmen vuoden aikana ja kuljettanut hänen rukouskirjaansa kirkkoon ja harjannut pielusta hänen polvistuakseen sille, ja onko hän milloinkaan hyljännyt palveluksiani?"
"Sellaiseen en näe olleen mitään syytä", arveli Richie, "jos vain tuollaisiin pikku tehtäviin tarjouduitte. Voi, mies, on vain harvoja — varsin harvoja sekä hupsujen että viisaitten joukossa, jotka osaavat ohjata naista."
"No, enkö minä palvellut häntä oman vapauteni vaarantaen ja ollen hyvin vähällä panna henkenikin alttiiksi? Eikö hän — ei, hän se ei sentään ollut, vaan tuo kirottu akka, jonka hän sai muokkaamaan minua — eikö tämä houkutellut minua hupsun tavoin tekeytymään soutumieheksi mokomankin loordin auttamiseksi Skotlantiin? Ja eikö se vietävä kieltäytynyt rauhallisesti lähtemästä Gravesendissä odottavaan laivaan, laverrellen ja rehennellen ja pistoolejansa näytellen, ja pannut minua laskemaan hänet maihin Greenwichissä, missä hän joillakin pöyhistelevillä metkuillaan toimitti sekä itsensä että minut Toweriin?"
"Vai niin!" huudahti Richie, ja hänen katseensa sai tavallista suurempaa viisautta; "te siis olitte se vihreänuttuinen ruuhimies, joka souti loordi Glenvarlochin alas virtaa?"