36. LUKU.
Kahden konnan loppu.
Aurinko oli jo kohonnut korkealle yli Enfieldin ajopuiston raivioiden, ja siellä silloin runsaasti esiintyviä hirviä nähtiin kisailemassa kauneina ryhminä metsän ikivanhoissa tammistoissa, kun muuan ritari ja lady jalkaisin, vaikka ratsastuspuvussa, verkalleen asteli pitkin tuollaista pitkää kujaa, joita oli hakattu puistoon metsästäjien mukavuudeksi. Heidän ainoana saattolaisenaan oli paashi, joka espanjalaisella tasajuoksijalla ratsastaen näytti kuljettavan raskasta matkalaukkua ja seurasi heitä kunnioittavan matkan päässä. Naishenkilö oli varustautunut kaikkeen sen ajan koreilevaan hienouteen, käyttäen somistuksinaan tavallista runsaamminkin mustia lasikoralleja, lievetupsuja ja helynauhoja, ja piteli kameelikurjen sulista tehtyä viuhkaansa toisessa kädessään sekä mustasta sametista ommeltua ratsastusnaamaria toisessa, samalla kun hän näytti halukkaalta herättämään kumppaninsa huomiota kaikella tuollaisissa tilanteissa harjoitetulla keimailulla. Viimeksimainittu toisinaan kuunteli hänen leperrystään näköjään tarkkaamatta sitä ja toisin ajoin keskeytti vakavampien aatostensa kulun vastatakseen hänelle.
"Ei, mutta, mylord, — mylord, te kävelette niin nopeasti, että jätätte minut. Ei, minä tartunkin käsivarteenne, mutta kuinka sitte hoitelen naamiotani ja viuhkaani? Minkätähden ette antanut minun ottaa mukaan saattolaisnaistani, pitelemään kapineitani? Mutta katsokaas, minä pistänkin viuhkan vyöhöni, noin! — ja kun minulla nyt on käsi vapaana pitelemään teitä, ette pääsekään juoksemaan luotani."
"Tulehan sitte", vastasi teikari, "ja kävelkäämme kiireesti, koska et suostunut jäämään sen saattolaisnaisesi ja muun kuormaston luokse. Joudut kenties kuitenkin näkemään sellaista, mitä ei tee mielesi katsella."
Toinen tarttui siis häntä käsivarteen, mutta kun herrasmies ei hiljentänyt vauhtiansa, hellitti hän piankin huudahtaen, että kumppani oli satuttanut hänen kättänsä. Teikari pysähtyi ja katseli sievää kättä ja käsivartta, joita toinen näytti hänelle valittaen hänen julmuuttaan. "Varmastikin", hän sanoi paljastaen ranteensa ja osan käsivarttansa, "se on mustelmilla ja sinelmillä ihan kyynäspäähän asti".
"Varmastikin olet sinä typerä pikku hupakko", virkkoi teikari huolettomasti suudellen pahoinpideltyä käsivartta; "se on vain sievä punerrus, joka saa siniset suonet paremmin näkymään".
"Ei, mylord, te sitä nyt olette typerä", väitti nainen; "mutta iloissani olen, kun voin saada teidät millään ehdolla puhumaan ja nauramaan tänä aamuna. Kun niin hartaasti pyytelin saada seurata teitä metsään, tapahtui se ihan varmasti vain hauskuttaakseni teitä. Olen luullakseni parempaa seuraa kuin paashinne. Ja sanokaa minulle nyt, eivätkö nuo sievät sarvelliset elukat ole hirviä?"
"Juuri niitä ne ovat, Nelly", vastasi hänen hajamielinen kumppaninsa.
"Ja mitä voinevat isoiset ihmiset tehdäkään noin paljolla?"