"Kannattaa yrittää, armahin lady", tuumi loordi Dalgarno. "Sanotaan Englannin ja Skotlannin olevan samalla saarella, joten luulisi voivan toivoa, että niiden välillä on jonkunlainen maataival."
"Minä en ikinä jaksa ratsastaa niin kauvas", valitti lady.
"Me toimitamme satulasi pieluksilla pehmennetyksi", selitti loordi. "Sanonpa sinulle, että sinä saat kerrassaan heittää pois mielestäsi kaupungin loan ja muuttua viheliäisen kujan toukasta ruhtinaan puutarhan perhoseksi. Sinä saat niin monia vaatetuksia kuin on päivässä tunteja — niin monta kamarineitoa kuin on viikossa päiviä — palkollisia niin paljon kuin on viikkoja vuodessa — ja sinä joudut ratsastelemaan metsästämässä ja haukallapyynnissä loordin kanssa, sen sijaan että palvelisit vanhaa kaupustelijaa, joka ei kyennyt muuhun kuin rykimään ja sylkemään."
"Niin, mutta teettekö te minut ladyksenne?" kysyi Nelly-emäntä.
"No, tietysti — kuinkas muutoin?" vastasi loordi. "Lempiladykseni."
"Niin, mutta minä tarkoitan puolisoksenne", sanoi Nelly.
"Totisesti, Nell, siinä en voi luvata tekeväni mieliksesi. Puoliso", pitkitti Dalgarno, "on hyvinkin toista kuin lempilady".
"Kuulin mistress Suddlechopilta, jonka luo toimititte minut asumaan sitte kun jätin vanhan John Christie-paran, että loordi Glenvarloch on menossa naimisiin kelloseppä Ramsayn tyttären kanssa?"
"Pikarin voi pyyhältää tuuli, kun sitä lähenee huuli, Nelly. Minulla on mukanani jotakin, joka saattaa ehkäistä ne toivorikkaat häät ennen kuin päivä on paljoakaan vanhempi", vastasi loordi Dalgarno.
"Niin, mutta minun isäni oli yhtä hyvä mies kuin vanha Davie Ramsay, ja maallisessa suhteessa yhtä hyvinvoipa, mylord; ja minkätähden ette siis te naisi minua? Olette nähdäkseni tuottanut minulle kylliksi vahinkoa — miksette tekisi minulle tätä oikeutta?"