"Kahdesta pätevästä syystä, Nelly. Kohtalo antoi sinulle miehen, ja kuningas työnsi minulle vaimon", vastasi loordi Dalgarno.
"Niin kyllä, mylord", muistutti Nelly, "mutta he jäävät Englantiin, ja me menemme Skotlantiin".
"Todisteesi on parempi kuin oivallatkaan", myönsi loordi Dalgarno. "Olen kuullut skotlantilaisten lakimiesten sanovan, että avioliiton side voidaan avata meidän onnellisessa maassamme tavallisen lainkäytön hellävaraisella kädellä, kun se sitävastoin Englannissa on vain katkaistavissa parlamentin päätöksellä. No, Nelly, me tarkastamme sitä asiaa, ja menemmepä sittemmin naimisiin tai emme, teemme ainakin parhaamme päästäksemme naimattomiksi."
"Niinkö todellakin, hellimmänarmahin loordini? Ja sitte minä ajattelen vähemmän John Christietä, sillä hän menee varmastikin uusiin naimisiin, ollen hyvinvoipa mies, ja minua ilahuttaisi ajatella, että hänestä olisi joku pitämässä huolta, niinkuin minä pidin, herttaisesta vanhasta mies-parasta! Hän oli hyväsydäminen mies, vaikka hän oli pariakymmentä vuotta vanhempi minua, ja minä toivon ja rukoilen, että hän ei enää koskaan salli ainoankaan nuoren loordin astua kunniallisen kynnyksensä yli!"
Nelly Christie oli taaskin heltymäisillään kyyneliin, mutta loordi Dalgarno lannisti hänen liikutuksensa lausuen hiukan tuimasti: "Nuo huhtikuun muutteet kyllästyttävät minua, sievä lemmittyni, ja mielestäni teet hyvin, jos varaat kyyneleesi johonkin tähdellisempään tarpeeseen. Kuka tietää, mikä onnen käänne saattaa jo muutaman minuutin kuluttua vaatia runsaamminkin niitä kuin kykenet suomaan?"
"Hyväinen aika, mylord, mitä tarkoitattekaan sellaisilla puheilla? John Christiellä — ystävällisellä sielulla! — ei ollut tapana pitää mitään salassa minulta, ja toivoakseni ei teidän ylhäisyytennekään tahdo peitellä aikeitanne minulta?"
"Istuudu viereeni tälle äyräälle", sanoi ylimys. "Minun on viivyttävä tässä tuokio, ja jos vain saat olluksi vaiti, niin haluaisin käyttää osan siitä miettiäkseni, missä määrin voin tällähaavaa noudattaa suosittamaasi arvossapidettävää esimerkkiä."
Pysähdyspaikka ei siihen aikaan ollut juuri muuta kuin ylänne, jota osittain saarsi syvä oja; siitä oli sen nimenä Camletin kaivanto. Muutamia hakattuja kiviä siellä näkyi, säästyneinä monien muiden joukosta, jotka oli käytetty kuninkaallisten kaitsijain majojen rakentamiseen pitkin ajopuistoa. Nämä jäännökset riittivät juuri osoittamaan, että "täällä entisaikoina on ihmisiä ollut" — ne olivat rauniojätteitä aikoinaan kuuluisan, mutta jo kauvan unohduksissa olleen suvun asunnosta, nimittäin Mandevillein, Essexin jaarlien, joille Enfieldin aitausmetsä ja likeiset laajat kruununmaat olivat menneinä päivinä kuuluneet. Jylhä salomaisema avautui siellä täällä silmälle leveitä ja näköjään loppumattomia kujia myöten, jotka tässä kohden keskukseensa keräytyneinä haarautuivat joka suunnalle. Siitä syystä oli loordi Dalgarno valinnut tämän kohtauspaikaksi taistelulle, johon hän oli tahtonut Richie Monipliesin välityksellä haastaa vääryyttä kärsineen ystävänsä, loordi Glenvarlochin.
"Tokihan hän varmasti tulee?" aprikoitsi hän. "Raukkamaisuus ei juuri ollut hänen vikojaan — ainakin oli hän kyllin rohkea palatsin puistossa. Kenties ei se tolvana vienyt perille sanomaani? Mutta ei — hän on julkea jukuri — tuollaiset pitävät suuremmassa arvossa herransa kunniaa kuin henkeä. Pidä silmällä ratsua, Lutin, ja varo päästämästä sitä irti — ja vaani haukankatseillasi jokaista kujaa, nähdäksesi tuleeko ketään. Buckingham on saanut taisteluvaatimukseni, mutta se korskea suosikki vetoaa kuninkaan viheliäiseen käskyyn, kieltäytyessään vastaamasta. Jos saan syöstyksi häpeään tuon Glenvarlochin tai surmatuksi hänet — jos voin riistää häneltä kunnian tai hengen, niin on minulla Skotlantiin tullessani kylliksi mainetta, kullatakseni umpeen entiset kompastukset. Minä tunnen rakkaat maanmieheni — he eivät riitele kenenkään kanssa, joka tuo kotiin joko kultaa tai sotaista kunniaa, saati jos hänellä on sekä rikkautta että laakereita."
Hänen siten mietiskellessään, kokemaansa häväistystä muistellessaan ja kuvitellessaan syitä loordi Glenvarlochin vihaamiseen muuttui hänen katsantonsa ristiriitaisten tunteitten vaikutuksesta kauhistavaksi Nellylle, joka hänen jalkojensa juuressa huomaamattomana istuen ja huolestuneesti tähystellen hänen kasvojaan näki poskien tulistuvan, huulten puristuvan yhteen, silmien laajenevan ja rakastettunsa koko ulkomuodon ilmaisevan nurjamielistä ja kuolonuhmaista päättäväisyyttä kuten ihmisen odottaessa tuotapikaa joutuvansa taistelemaan hengestänsä verivihollisen kanssa. Hänen heikkoihin aivoihinsa nostatti kummallisia ajatuksia paikan yksinäisyys, kokonaan uudenlainen maisema kuin hän oli elinaikanaan tottunut näkemään, viettelijänsä kasvoille äkkiä levinnyt synkkä ja pahaenteinen sävy, käsketty vaitiolo ja loordin käytöksen näennäinen omituisuus, hänen kuluttaessaan joutilaasti näin paljon aikaa ilman mitään näkyvää aihetta, kun heillä oli niin pitkä matka edessään. Nelly oli lukenut hornan voimien kanssa liitossa olleiden taikurien vietelleen avioliitonrikkojiksi naisia, vieläpä itse pimeyden ruhtinaankin olleen sellaisissa juonissa ja vieneen uhrinsa johonkin ihmisten asuinsijoilta etäiseen erämaahan, missä hän oli kaikkeen luonnolliseen kauheuteensa vaihtanut sen miellyttävän muodon, jolla oli voittanut nais-poloisen tunteet. Hairahtunut aviovaimo yritti häätää hämmentyneestä mielikuvituksestaan tätä järjetöntä aatosta; mutta hän olisi kuitenkin saattanut joutua näkemään sen toteutuneeksi vertauskuvallisesti, jollei kirjaimellisesti — sattui vain väliin muuan tapaus.