"Suuri kiitos"; vastasi Vin. "Seuraavaan näytelmäänne minä tuon joukon riuskeita poikia, jotka panevat kaikki permannon arvostelijat ja näyttämön keikarit[8] kohteliaalle päälle, taikka savuaa esirippu."
"Mutta sanonpa halpamaiseksi", nuhteli Tunstall, "ottaa rahaa köyhältä runoniekalta, jolla sitä on kovin niukasti".
"Taaskin sinä olet pöllö", puolustausi Vincent. "Jollei hänellä ole penniäkään jäljellä ostaakseen juustoa ja retiisejä, niin hän vain päivää varemmin syö päivällistä jonkun suojelijan tai näyttelijän seurassa, sillä se on hänen kohtalonaan viitenä päivänä seitsemästä. On luonnotonta, että runoilija maksaisi oman olutsarkkansa. Minä juon tämän testerin hänen puolestaan säästääkseni hänet sellaisesta häpeästä, ja kun hänen kolmas esitysiltansa[9] tulee, saa hän kunnon korvauksen lantistaan, sen takaan. — Mutta tuoltapa tulee taas arvattavaksemme kauppatuttava. Katsohan tuota omituista miestä — näetkö, miten hän ällistelee jokaista puotia kuin tahtoen niellä tavarat? Hei, Pyhä Dunstan on pistänyt hänelle silmään; Jumala suokoon, ettei hän ahmaise sen veistoksia. Kylläpä hän seisoo hölmistyneenä, kun vanha Aatami ja Eeva takoa kilkuttavat! Kuules, Frank, sinä olet tietorikas mies: selitä minulle tuo taivastelija, jolla on sinisessä lakissaan kukonsulka osoittamassa jalosukuisuutta, herra ties — hänen harmaat silmänsä, keltainen tukkansa, tonnin rautaa kahvakseen saanut miekkansa — harmaa nukkavieru viittansa — ranskalainen käyntinsä — espanjalainen katseensa — kirja vyössä ja leveä väkipuukko toisella kupeella osoittamassa hänet puolittain koulukarhuksi, puolittain pukariksi. Miksi nimität tuota kuvaelmaa, Frank?"
"Verekseksi skotlantilaiseksi", arvosteli Tunstall, "joka on arvatenkin vastikään tullut auttamaan muita maanmiehiänsä vanhan Englannin luitten kaluamisessa; kaalimato siinä nähdäkseni tulee järsimään, mitä heinäsirkka on säästänyt."
"Aivan oikein, Frank", vahvisti Vincent; "juuri niinkuin runoilija suloisesti laulaa:
"'Sai Skotlannista paikkatakin
ja syöttää piti mierollakin.'"
"Hiljaa!" varoitti Tunstall; "muista isäntäämme".
"Joutavia!" vastasi hänen kaupittelukumppaninsa; "hän tietää, mille puolelle hänen leivässään on voi sivelty, ja vakuutanpa, että hän ei ole näin pitkää aikaa elänyt englantilaisten luona ja englantilaisista, pahastuakseen meille englantilaisesta mielestämme. Mutta kas, skotlantilaisemme on päässyt tuijottelemasta Pyhää Dunstania ja tulee meille päin. Istu ja pala, pulska poika ja vanttera, vaikka on pisamainen ja päivettynyt. Hän lähenee yhä — puutunpa häneen hiukan."
"Ja jos sen teet", huomautti toveri, "voit saada pääsi puhki — hän ei ole hiilenkantajaksi haluavan näköinen".
"Pelottele sinä arempia", sanoi Vincent ja puhutteli heti muukalaista. "Ostakaa kello, ylhäinen Pohjolan thaani — ostakaa kello, laskeaksenne runsauden tunnit siitä siunatusta hetkestä saakka, kun jätitte Berwickin taaksenne. Ostakaa kunnon kakkulat, nähdäksenne englantilaisen kullan valmiina kahmaisullenne. Ostakaa mitä hyvänsä, saatte kolmen päivän maksuajan, sillä vaikka taskunne olisivat putipuhtaat kuin Isä Ferguksen, niin olettehan skotlantilainen Lontoossa, joten siinä ajassa kerkiätte varustautua rahoilla." Muukalainen silmäili pilailevaa oppilasta yrmeästi ja näytti jokseenkin uhkaavaan tapaan puristavan ryhmysauvaansa. "Ostakaa lääkettä", pitkitti peloton Vincent, "jollette osta aikaa tai valoa — rohtoa ylpeään vatsaan, sir: tuossa on apteekki toisella puolella tietä".