Loordi Dalgarno lähestyi lehtokujan etäisemmästä päästä rahia, jolla hänen isänsä ja vieraat istuivat, joten Nigelillä oli hyvää aikaa tarkkailla hänen ulkomuotoansa ja asuansa. Hän oli tarkoin ja miltei äärimäisyyteen pyrkivästi pukeutunut sen ajan loistavaan kuosiin, joka soveltui hyvin hänen iälleen, viidenkolmatta vaiheella, ylvääseen ryhtiin ja hienoihin kasvoihin; näissä saattoi helposti tuntea hänen isänsä miehekkäät piirteet, mutta lientyneinä tavanmukaisempaan uutteran kohteliaisuuden sävyyn kuin jäykkä vanha jaarli oli milloinkaan alentunut omaksumaan maailmaa kohtaan yleensä. Muissa suhteissa oli hänen esiintymisensä rivakkaa, vapaata, ylpeyden yhtä vähän kuin muodollisuudenkaan sitä painostamatta; mahdoton oli syyttää sitä korskeasta kylmäkiskoisuudesta tai malttamattomasta kiihkeydestäkään, ja sikäli oli hänen isänsä oikein puhdistanut hänet noista ilmeisistä vioista, joita oli maininnut prinssin ja suosikki Buckinghamin käytöksestä.
Vanhan jaarlin esitellessä nuoreksi tuttavaksensa tulleen loordi Glenvarlochin pojalleen henkilönä, jota hän toivoi tämän rakastavan ja kunnioittavan, tarkkasi Nigel tiukasti loordi Dalgarnon kasvoja, nähdäkseen mitään merkkiä siitä salaisesta vastenmielisyydestä, jota kuningas oli katkonaisessa puhelussaan näyttänyt viittaavan johtuneeksi hänen ja suuren Buckinghamin ristiriitaisista eduista. Mutta mitään tällaista nurjamielisyyttä ei ollut havaittavissa; päin vastoin osoitti Ioordi Dalgarno uudelle tuttavalleen sitä suopeata suoruutta ja kohteliaisuutta, joka valloittaa mielen heti, kun se omistetaan kokemattoman nuoren miehen tunteille.
On tuskin tarvis mainita, että hänen avomielinen ja ystävällinen käytöksensä kohtasi yhtä kerkeätä ja ilahtunutta omaksumista Nigel Olifauntin taholta. Vasta kolmannellekolmatta ikävuodelleen päässeenä nuorukaisena oli hän asianhaarain pakosta ollut kuukausimääriä pidätettynä vertaistensa seurasta. Palattuaan isänsä äkillisen kuoleman johdosta Alankomailta Skotlantiin oli hän huomannut näköjään selviämättömästi sotkeutuneensa lainopillisiin pulmiin, jotka kaikki uhkasivat päättyä hänen perinnöllisen arvonsa tueksi jääneen sukuomaisuuden menetyksellä. Sydämellinen surunsa oli saanut Glenvarlochin nuoren loordin oleskelemaan Skotlannissa hyvin hiljaisesti ja itsekseen, varsinkin kun lisänä vaikutti loukkaantunut ylpeys, odottamattoman ja ansaitsemattoman vastoinkäymisen masennus ja asiainsa ratkaisun epävarmuus. Miten hän vietti aikansa Lontoossa, sen tietää jo lukija. Mutta tämä alakuloinen ja syrjäinen elämäntapa ei soveltunut hänen ikäänsä eikä luonteeseensa, joka oli vireä ja seuranhaluinen. Vastustamatonta mielihyvää herätti hänessä sen vuoksi oman ikä- ja arvokumppanin lähentely, ja hänen vaihdettuaan Ioordi Dalgarnon kanssa muutamia tuollaisia sanoja ja merkkejä, joista nuori väki yhtä varmasti kuin vapaamuurarit tunnuksistansa havaitsee molemminpuolisen halun toistensa miellyttämiseen, näyttivät nuo kaksi ylimystä jo olleen jonkun aikaa tuttavuksia keskenään.
Näiden välien juuri tultua hiljaisesti sovituiksi saapui muuan Ioordi Huntinglenin palvelija pitkin lehtokujaa, opastaen mustaan kanvastivaatetukseen pukeutunutta miestä; tämä seurasi häntä melkoisen nopeasti siihen nähden, että hän omaa käsitystään kunnioituksesta ja sopivaisuudesta noudattaen piti ruumistansa taivutettuna vaakasuoraan siitä hetkestä saakka, kun joutui seurueen näkyviin, jolle hänet aiottiin esitellä.
"Kuka tämä on, hulttio?" ärähti vanha Ioordi, joka kauvan synnyinmaastansa poissakin olleena oli säilyttänyt skotlantilaisen paroonin hyvän ruokahalun ja maltittomuuden; "ja miksi viivyttää John keittäjä päivällistä — se ruoja?"
"Luullakseni olemme itse vastuussa tämän henkilön tunkeutumisesta, seuraamme", selitti George Heriot; "hän on se kirjuri, jota halusimme nähdä. Nosta pääsi, mies, ja katso meitä kasvoihin niinkuin kunniallisen miehen tulee, sen sijaan että pusket nuppiasi meitä kohti kuin muurinmurtimena."
Kirjuri kohotti heihin kasvonsa kuin kone, joka äkkiä tottelee joustimen painallusta. Mutta kumma kyllä, hänen kasvoihinsa ei ollut saanut vähäisintäkään väriä edes se hoppu, jolla hän oli rientänyt noudattamaan suojelijansa määräystä ja saapunut mestari Heriotin varsin tähdelliseksi ilmoittamalle asialle — yhtä vähän kuin se köyryisyyskään, johon hän epäilemättä pelkästä nöyryydestä oli painunut pää riipuksiin heti kun hän pääsi Huntinglenin jaarlin alueelle. Hiki helmeili hänen otsallaan kiireestä ja ponnistuksesta, mutta posket olivat yhä valjusti talinkarvaiset kuin ennenkin. Ja vielä oudommalta näytti, että pään noustessa riippui tukkakin molemmilta ohimoilta yhtä suorana ja sileänä ja suittuna kuin ensiksi esitellessämme hänet lukijalle istumassa rauhallisen ja koruttoman kirjoituspöytänsä ääressä.
Loordi Dalgarno ei voinut pidättää tukahtunutta naurua, nähdessään tämän hullunkurisen ja puritanisen olennon esittäytyvän seurueelle ikäänkuin nälkiintyneenä ihmisluuston näytteenä, ja hän kuiskasi loordi Glenvarlochin korvaan:
"Hiis mustakoon sun, kermanaama tollo, tuon hanhenkatseen mistä sait?"
Nigel oli liian vähän tutustunut englantilaiseen näyttämöön, ymmärtääkseen otetta, joka oli jo käynyt yleiseksi viittaukseksi Lontoossa. Loordi Dalgarno näki hänen epätietoisuutensa ja jatkoi: "Tuon miehen pitäisi naamastaan päättäen olla joko pyhimys taikka mitä ulkokultaisin lurjus — ja sellainen on minun oivallinen mielipiteeni ihmisluonnosta, että aina epäilen pahinta. Mutta ne näyttävät syventyneen liikeasioihin. Teettekö kanssani kierroksen puutarhassa, mylord, vai jäättekö tämän totisen kokouksen jäseneksi?"