"Teidän kanssanne, mylord, peräti mielelläni", sanoi Nigel, ja he olivat siis kääntymäisillään pois. Mutta silloin George Heriot asemaansa kuuluvaa muodollisuutta noudattaen huomautti, että kun heidän asiansa koski loordi Glenvarlochia, oli hänen parempi jäädä, ollakseen selvillä sen kehityksestä ja todistaakseen toimenpiteet.
"Minun läsnäoloni on aivan tarpeeton, hyvä mylord, — ja parahin ystäväni, mestari Heriot", esteli nuori ylimys. "En yhtään paremmin ymmärrä näitä seikkoja, jos rasitankin teitä tietämättömyydelläni, ja voin ainoastaan sanoa lopulla, niinkuin nyt sanon alussa, etten uskalla ottaa peräsintä niiden ystävällisten luotsien kädestä, jotka jo ovat ohjanneet tolani suotuisan ja toivomattoman sataman näkösälle. Mitä hyvänsä suositatte minulle soveliaana, sen vahvistan allekirjoituksellani ja sinetilläni, ja asiakirjain sisällön opin paremmin mestari Heriotin lyhyestä selityksestä, jos hän tahtoo niin paljon vaivaantua puolestani, kuin tuhannesta tämän taitomiehen oppineesta sanasta ja lakilauselmasta."
"Hän on oikeassa", arveli loordi Huntinglen; "nuori ystävämme on oikeassa, kun uskoo nämä asiat teidän ja minun haltuumme, mestari George Heriot — hän ei ole pannut luottamustansa harhaan".
Mestari George Heriot loi pitkän silmäyksen noihin kahteen nuoreen aatelismieheen, jotka olivat nyt käsihakaa kävelleet alas lehtokujaa, ja virkkoi viimein: "Hän ei ole tosiaankaan pannut luottamustansa harhaan, niinkuin teidän ylhäisyytenne hyvin ja oikein sanoo — mutta sentäänkään ei hän ole oikealla polulla, sillä joka miehen pitää tutustua omiin asioihinsa niin pian kuin hänellä on mitään hoitamisen arvoista."
Hänen lausuttuaan tämän huomautuksensa ryhtyivät he kirjurin kanssa tarkastamaan eri papereita ja määräämään, mihin tapaan kirjoitelmat laadittaisiin, jotta ne samalla soisivat riittävää turvaa rahan lainaajille ja säilyttäisivät nuoren aatelismiehen oikeuden lunastaa sukutilansa siltä varalta, että hän saisi varat siihen Skotlannin valtiorahastosta odotetulla suorituksella tai muutoin. Tarpeetonta on puuttua noihin yksityisseikkoihin. Mutta saattaa olla paikallaan mainita luonnepiirteinä, että Heriot pienimpiäkin lainopillisia kohtia arvostellessaan osoitti tarkkuutta, joka todisti kokemuksen tutustuttaneen hänet skotlantilaistenkin välikirjojen mutkiin, ja että vaikka Huntinglenin jaarli oli paljoa vähemmin perehtynyt ammatillisiin seikkoihin, ei hänkään sallinut minkään kohdan siirtyä ohitseen, ennen kuin oli saanut ylimalkaisen, mutta selvän käsityksen sen merkityksestä ja tarkoituksenmukaisuudesta.
Heitä näytti erinomaisesti auttavan hyväntahtoisissa aikeissaan nuoren loordi Glenvarlochin suhteen sen kirjurin taitavuus ja innokas harrastus, jonka Heriot oli hankkinut tähän tehtävään, tärkeimpään mitä Andrew oli eläissään toimittanut, varsinkin kun sen eri puolia pohtivat hänen kuultensa todellinen jaarli ja kaupunginpiirinsä neuvosmieheksi, jollei vuorostaan pormestariksikin varojensa ja maineensa puolesta kelpaava mies.
Siten he innokkaasti keskustelivat liikeasioista, ja hyväsydäminen jaarli unohti ruokahalunsakin vaatimukset ja päivällisen viipymisen, tahtoessaan tarkoin nähdä, että kirjuri sai kunnolliset ohjeet ja että kaikki otettiin lukuun ja harkittiin valmiiksi, ennen kuin hänet lähetettiin kirjoittamaan tarpeelliset paperit lopulliseen muotoon. Sillaikaa molemmat nuoret miehet käyskentelivät yhdessä virran rantapenkereellä ja puhelivat aiheista, joita loordi Dalgarno vanhempana ja kokeneempana arveli mielenkiintoisimmiksi uudelle ystävälleen. Nämä luonnollisesti koskivat hovielämän hauskoja puolia, ja loordi Dalgarno ilmaisi suurta kummastusta kuulemastaan, että Nigel aikoi hetimiten palata Skotlantiin.
"Te laskette leikkiä", hän sanoi. "Koko hovissa käy kohu — sitä on tarpeeton peitellä — hakemuksenne tavattomasta menestyksestä — vastoin korkeinta voimaa, sanotaan, mikä nykyään vaikuttaa Whitehallin horisonttiin. Ihmiset ajattelevat teitä — puhuvat teistä — kiinnittävät teihin katseensa — kyselevät toisiltaan, kuka on tämä nuori skotlantilainen loordi, joka on astunut niin pitkälle yhtenä ainoana päivänä. Kuiskien arvelevat he keskenään, kuinka korkealle ja kauvas kehittänettekään menestyksenne — ja te ette aio tehdä siitä muuta kuin palata Skotlantiin, syödä puolikypsiä turvetulella paistettuja ohrakyrsiä, antaa kättänne pudistaa jokaisen sinilakkisen veinarin, joka suvaitsee nimetä teidät serkukseen, vaikka sukulaisuutenne johtuu Noakista, juoda skotlantilaista kaljaa, saada päivälliseksenne luisevaa metsävuohta, milloin onnistutte sellaisen kaatamaan, ratsastaa galloway-hevolla ja tulla puhutelluksi korkeasti kunnioitettavana ja jalona loordina!"
"Toiveeni eivät ole kovinkaan valoisia, sen myönnän", vastasi loordi Glenvarloch, "jos isänne ja hyvä mestari Heriot saavatkin järjestetyksi taloudelliset asiani jonkunlaiselle mahdollisen pelastuksen pohjalle. Ja kuitenkin uskon voivani tehdä jotakin lääniläisteni hyväksi, niinkuin esi-isäni ennen minua, ja opettaa lapsiani kuten minua opetettiin tekemään tarpeen tullen joitakin omakohtaisia uhrauksia, ylläpitääkseen arvokkaasti sitä asemaa, johon Kaitselmus on heidät asettanut."
Tämän puheen aikana tukahdutti loordi Dalgarno pariinkin kertaan naurunsa, mutta puhkesi viimein niin vallattomaan ja vastustamattomaan iloisuuteen, että Nigel suutuksissaankin joutui myötätunnon pakosta hänen mielialaansa eikä voinut vastoin tahtoansakaan olla yhtymättä naurunpurskahdukseen, jota hän ei ajatellut ainoastaan aiheettomaksi, vaan miltei loukkaavaksi.