Hän malttui kuitenkin pian ja lausui äänenpainolla, jonka piti hillitä Dalgarnon suhdatonta hilpeyttä: "Tämä on kaikki hyvin, mylord; mutta miten on minun ymmärrettävä hupianne?" Loordi Dalgarno vastasi hänelle vain uusin naurunpurkauksin ja piteli vihdoin kiinni loordi Glenvarlochin viitasta ikäänkuin ollakseen sortumatta maahan pakahduttavan rattonsa väänteissä.
Nigel seisoi puolittain häpeissään, puolittain suutuksissaan siitä, että oli siten joutunut uuden tuttavansa ilkuttavaksi. Häntä pidätti ilmaisemasta närkästystään poikaa vastaan ainoastaan kiitollisuuden tunne hänen isäänsä kohtaan, kunnes loordi Dalgarno lopulta tointui ja alkoi haastaa puolittain sortuneella äänellä, silmät vielä kyyneleisinä: "Pyydän anteeksi, hyvä loordi Glenvarloch — pyydän tuhannesti anteeksi. Mutta minut valtasi tyyten tuo viime kuvaus maalais-arvokkuudesta, etenkin kun sitä seurasi vakava ja vihainen kummastuksenne nauramisestani, vaikka siinä olisi rähähtänyt mikä tahansa hovissa kasvatettu koira, joka oli vain kerrankaan luskuttanut kuulle Whitehallin pihalta. Voi, parahin ja rakkahin loordi, tekö, nuori ja pulska mies, korkeasyntyinen, arvonimen ja sukutilan omistaja, ensimäisellä alullanne niin suurta suosiota kuninkaalta saanut, että vastainen edistyksenne tuskin on epätietoinen, jos osaatte sitä kehittää — sillä kuningas on jo kehunut teitä 'reimaksi pojaksi ja aimolailla perehtyneeksi erinomattain kieliopintoihin' — te juuri, jota lisäksi kaikki naiset ja hovin varsinaiset kaunottaretkin haluavat nähdä syystä että olette tullut Leydenistä, syntynyt Skotlannissa ja voittanut sitkeästi vastustetun jutun Englannissa — te, sanon, jolla on ryhti kuin ruhtinaan, tulinen katse ja terävä äly, tekö ajattelette heittää korttinne pöydälle, kun peli on ihan kädessänne, juosta takaisin jäätyneeseen pohjolaan ja naida — malttakaas — kookkaan, tömistelevän, sinisilmäisen, pellavakutrisen isoluisen naikkosen, jolla on kahdeksantoista jaosta vaakunakilvessään, jonkunlaisen Lotin vaimon, vastikään jalustaltansa laskeutuneen, ja sulkeutua hänen kanssaan seinäverhoilla sisustettuun kamariinne! Huh, hitto! Saakeli, sen aatoksen yli en elä!"
Harvoin kykenee ylväinkään nuorukainen pelkällä luonteen ja periaatteen voimalla tukemaan itseänsä pilkkaa vastaan. Puolittain suutuksissaan, puolittain nolostuneena ja miehuullisemmasta ja paremmasta päämäärästään totta puhuen häpeissäänkin oli Nigel kykenemätön näyttelemään ankaran siveellisen isänmaanmiehen osaa — ja hän yritti ajatella sitä tarpeettomaksikin — nuoren miehen edessä, jonka sujuva haastelu ja korkeimmissa seurapiireissä saavuttama kokemus antoi hänelle Nigelin terveemmistä ja lujemmista mielipiteistä huolimatta tilapäisesti ehdotonta vaikutusvaltaa. Hän koetti sen vuoksi sovittaa asiata ja välttää enempää väittelyä, vilpittömästi tunnustamalla, että jos kotimaahan palaaminen ei tapahtuisi hänen valinnastaan, johti siihen kuitenkin pakko. "Asiani ovat epäselvät", hän lopetti, "tuloni täpärät".
"Ja kenen asiat ovat selvillä tai kenen tulot ovat muuta kuin täpäriä koko hovilaisten piirissä?" muistutti loordi Dalgarno; "kaikki ovat joko menettämässä tai voittamassa. Varallisuutta saaneet tulevat tänne vapautumaan siitä, kun taasen niillä onnellisilla urhoilla, joilla on vähän tai ei mitään, kuten teillä ja minulla, hyvä Glenvarloch, on kaikki mahdollisuudet päästä osille saaliista."
"Minulla ei ole mitään senlaatuista pyrkimystä", huomautti Nigel, "ja jos olisi, niin täytyy minun sanoa teille suoraan, loordi Dalgarno, että minulla ei ole varoja sellaiseen. Voin tuskin vielä sanoa tätä pukuanikaan omakseni; punehtuen on minun tunnustettava, että minulle on tuon miehen ystävällisyys toimittanut asuni."
"En naura enää, jos suinkin voin pidättyä", vastasi loordi Dalgarno. "Mutta voi hyväinen, että menittekään varakkaan kultasepän puheille pukimistanne — minähän olisin voinut viedä teidät kunniallisen, luottavaisen räätälin luo, joka olisi varustanut teidät puolella tusinalla vaatekerralla pelkästään sen pikku sanasen rakkaudesta, jota te käytätte nimenne edessä; ja sitte kultaseppänne, jos hän on todella ystävällinen kultaseppä, olisi pitänyt antaa teille sellainen kukkarollinen koreita kultakolikolta, että sillä lähtisi kolmin verroin se määrä pukuja tai parempia etuja teille."
"En ymmärrä näitä tapoja, mylord", sanoi Nigel, jonka pahastus voitti häpeilyn. "Jos aikoisin liittyä hallitsijani hoviin, niin se tapahtuisi silloin kun voisin keinottelematta tai lainailematta ylläpitää sitä asua ja saattuetta, mitä arvoasemani vaatii."
"Mitä arvoasemani vaatii!" toisti loordi Dalgarno; "tuo on kuin isäni suusta. Taitaisittekin haluta astella hoviin hänen kanssaan, takananne parikymmentä vanhaa sinimekkoa, valkeahapsista ja punanenäistä, kilvin ja lyömämiekoin, joita heidän iällisyydestä ja väkijuomista tutisevat kätensä eivät pysty käyttämään mihinkään — hihoissa leveät hopealaatat julistamassa, kenen narreja he ovat, niin tuhlaavasti, että niistä lähtisi kaapillinen pöytäkoruja — kaikkeen muuhun kelpaamattomia rahjuksia, paitsi täyttämään etuhuoneemme sipulin ja katajanmarjaviinan löyhkällä — uh!"
"Mies-parat!" sanoi loordi Glenvarloch; "he ovat saattaneet palvella isäänne sodissa. Minne he joutuisivat, jos hän hylkäisi heidät?"
"No, menkööt turvakotiin", esitti Dalgarno, "taikka sillanpäähän myymään raippoja. Kuningas on parempi mies kuin isäni, ja te näette niiden, jotka ovat palvelleet hänen sodissaan, tekevän samaa joka päivä; tai sinisten takkiensa tultua lopen käytetyiksi kelpaisivat he erinomaisiksi variksenpeljäteiksi. Tuossakin nyt tulee sellainen miekkonen alas käytävää: urheinkaan korppi ei uskaltaisi lähestyä kyynärän päähän tuota vaskinenää. Vakuutanpa teille, että on saatavissa enemmän apua, kuten pian näette, kamaripalvelijastani ja sellaisesta ketterämmästä nuorukaisesta kuin on paashini Lutin, verrattuna pariinkymmeneen tuollaiseen vanhaan muistoon Douglasin sodista, joissa he leikkoivat toistensa kurkkuja sen mahdollisuuden varalta, että löytäisivät surmatun taskusta skotlantilaisen killingin. Hiisi vieköön, mylord, nyt he paremman puutteessa syövät homehtuneita ruokavaroja ja juovat väljähtynyttä vehnäolutta niinkuin heidän vatsansa olisivat aameja. Mutta päivälliskello aikoo kaikua — kuulkaa, se kakistelee ruosteista kurkkuansa valmistavalla kukerruksella. Tuo on toinen rämäjävä menneisyyden jäännös, joka minun isännöidessäni olisi piankin Thamesin pohjassa. Mitä sen vietävän mielenkiintoa voi Strandin tolvanoissa ja käsityöläisissä herättää se tieto, että Huntinglenin jaarli on istuutumassa päivälliselleen? Mutta isäni katsoo tänne päin — me emme saa myöhästyä ruokarukouksilta, jottemme kenties joutuisi ruoskarukouksille, jos suotte anteeksi sanaleikin, joka olisi saanut hänen majesteettinsa nauramaan. Huomaatte siellä meidän kaikkien olevan yhtä maata, ja teidän totuttuanne syömään annoksittain ulkomailla, hävettää minua viedä teidät näkemään silavoituja salvukukkojamme, häränlihavuoriamme ja sahtimeriämme, kooltaan kaikki kuin ylämaan tunturit ja järvet; mutta teidän pitää nähdä parempaa kestitystä huomenna. Missä asutte? Käyn teitä hakemassa. Minun pitää olla oppaananne kansoitetun erämaan läpi eräisiin lumottuihin maihin, joita tuskin keksitte ilman karttaa ja luotsia. Missä asutte?"