"Tapaan teitä Paavalin-kirkolla", kierteli Nigel aikalailla hämillään, "millä tunnilla vain haluatte".
"Kas, te tahdotte oleksia yksityisesti", sanoi nuori loordi; "ei, älkää minua peljätkö — en tahdo tungetella. Mutta me olemme saapuneet tähän suhdattomaan liha-, lintu- ja kala-aittaan. Kumma, että tammiset laahkot eivät kitise taakkansa alla."
He olivat todellakin ehtineet rakennuksen pitohuoneeseen, missä pöytä oli ylenpalttisesti sälytetty ja palveluskunnan lukumäärä jossain määrin todisti nuoren ylimyksen ivailut oikeutetuiksi. Seurueeseen kuuluivat lisäksi kappalainen ja Sir Mungo Malagrowther. Jälkimäinen onnitteli loordi Glenvarlochia siitä vaikutuksesta, jonka hän oli tehnyt hovissa. "Olisipa voinut luulla, että te toitte eripuraisuuden omenan taskussanne, mylord, tai että te olitte juuri se tulisoihtu, josta Althea kirvoitettiin, ja että hän oli käyttänyt lapsivuoteenaan ruutitynnyriä, sillä kuningas ja prinssi ja herttua ovat olleet tukkanuottasilla teistä, samaten kuin monet muut, jotka eivät tienneet ennen kuin vasta tänä päivänä, että sellainenkin mies eli maan pinnalla."
"Muistakaa ruokia, Sir Mungo", varoitti jaarli; "ne jäähtyvät puhuessanne".
"Tosiaankin, ja tarpeettomasti, mylord", vastasi ritari; "teidän ylhäisyytenne päivälliset polttavat harvoin kenenkään suuta — palvelusmiehet käyvät elähtäneiksi niinkuin mekin, mylord, ja keittiön ja salin väliä on pitkä taival".
Sir Mungo tyytyi tähän pieneen äkäisyytensä purkaukseen, kunnes ruokalajit siirrettiin pois, jolloin hän tähtäsi katseensa loordi Dalgarnon komeaan uuteen ihokkaaseen ja kiitteli hänen säästäväisyyttään, ollen tuntevinaan sen samaksi, jota hänen isänsä oli käyttänyt Edinburghissa espanjalaisen lähettilään päivinä. Loordi Dalgarno oli liiaksi maailmanmies ollakseen millänsäkään sellaiselta taholta tulevasta pistelystä ja alkoi hyvin rauhallisesti rusennella pähkinöitä, vastatessaan ihokkaan kyllä tavallaan olevan hänen isänsä oma, koska se arvattavasti tulisi piakkoin maksamaan tälle viisikymmentä puntaa. Sir Mungo ryhtyi heti omalla tavallaan toimittamaan tätä mieluisaa tietoa jaarlille huomauttaen, että hänen poikansa oli verrempi tekemään kauppoja kuin hänen ylhäisyytensä, sillä hän oli ostanut yhtä ylellisen ihokkaan kuin hänen ylhäisyytensä oli käyttänyt espanjalaisen lähettilään oleskellessa Holyroodin palatsissa, ja se oli maksanut hänelle vain viisikymmentä Skotlannin puntaa;[30] "se ei ollut mikään hupsun kauppa, mylord".
"Englannin puntaa, jos suvaitsette, Sir Mungo", vastasi jaarli tyynesti; "ja hupsun kauppa se on kaikissa aikamuodoissa. Dalgarno oli hupsu, kun osti — minä olen oleva hupsu, kun maksan — ja te, Sir Mungo, luvallanne sanoen, olette hupsu in praesenti, kun puhutte asioista, jotka eivät teihin kuulu."
Niin sanoen jaarli lyöttäysi varsinaiseen pöytäseurusteluun ja lähetti viinin kiertämään niin anteliaasti, että seurueen ratto kyllä lisääntyi, mutta kohtuullisuus joutui hyvinkin uhatuksi. Iloisuuden keskeytti ilmoitus, että kirjuri oli laatinut ne asiakirjat, joita ensi hätään tarvittiin.
George Heriot nousi pöydästä huomauttaen, että viinipikarit ja lailliset paperit olivat sopimattomia kumppanuksia. Jaarli kysyi kirjurilta, oliko tälle asetettu ruokakammioon tarjotin ja viinisarkka, ja sai kunnioittavaksi vastaukseksi, että taivas varjelkoon häntä olemasta säädytön ahmatti, joka söisi tai joisi ennen kuin hänen ylhäisyytensä tahto oli toimitettu.
"Sinun pitää syödä ennen kuin lähdet", takasi loordi Huntinglen, "ja panenpa sinut lisäksi koettamaan, eikö sektikippo kykene nostattamaan mitään väriä noihin poskiisi. Olisi häpeä taloudelleni, jos sinä hiipisit Strandille tuollaiseen aaveelliseen tapaan kuin nyt on sävynäsi. Pidä huolta siitä, Dalgarno, sillä majamme kunnia on kysymyksessä."