Loordi Dalgarno antoi määräyksen miehen kestittämisestä. Sillävälin loordi Glenvarloch ja porvari vahvistivat nimikirjoituksellaan asiakirjat ja vaihtoivat nämä keskenään, siten suorittaen loppuun liiketoimen, josta päähenkilö ei ymmärtänyt paljoakaan muuta kuin että se oli hartaan ja uskollisen ystävän hoideltavana, joka otti huolekseen rahojen hankinnan ja maatilan lunastamisen siihen kiinnitetyn lainasumman maksamisella, ja että ajaksi ja paikaksi tälle suoritukselle oli määrätty puolipäivän hetki Pietarin vangitsemisjuhlan päivänä[31] hallitsija-jaarli Murrayn haudalla Pyhän Gilesin valtiokirkossa Edinburghissa.[32]
Tämän liikehomman tultua kuntoon olisi vanha jaarli mielellään jatkanut kekkereitä, mutta porvari huomautti hallussaan olevien asiakirjain tärkeydestä ja seuraavana aamuna varhain toimitettavista tehtävistään eikä ainoastaan kieltäytynyt palaamasta pöytään, vaan vei mukanaan purteen loordi Glenvarlochinkin, joka kenties olisi muutoin havaittu taipuisammaksi.
Heidän istuessaan veneessä ja päästyään jälleen virralle katsoi George Heriot vakavasti rakennukseen, jonka he olivat jättäneet taaksensa. "Tuolla ne asuvat", hän sanoi, "entinen tapa ja uusi. Isä on kuin uljas vanha lyömämiekka, mutta laiminlyönnin ja toimettomuuden takia ruosteen haittaama; poika on nykyaikainen pistomiekka, hyvässä hankkiluksessa, koreasti kullattu ja ajan maun mukaan suhtailtu — ja ajan on osoitettava, onko metalli yhtä hyvää kuin kaunis kiilto lupaa. Jumala suokoon niin olevan, toivottaa vanha perheen ystävä."
Mitään merkittävää ei haasteltu heidän keskensä, kunnes loordi Glenvarloch astui maihin Paavalin laiturilla ja jätti hyvästi ystävälleen. Hän meni omaan asuntoonsa, missä Richie melkoisesti ylpistyneenä päivän tapauksista ja loordi Huntinglenin vieraanvaraisesta taloudesta kuvasi niitä mitä loistavimmin rehevälle Nelly-emännälle, joka riemastuen kuuli, että aurinko viimeinkin paistoi kuten Richie sanoi "oikealla puolella pensasaitaa".
11. LUKU.
Viettelijä.
Seuraavana aamuna Nigel murkinalta päästyään mietti juuri, miten käyttäisi päivänsä, kun portailta kuului jotakin peuhausta, joka herätti hänen huomiotansa. Samassa astui huoneeseen emäntä Nelly, tulipunaisena ja hädin kyeten lausumaan: "Nuori aatelismies, sir — kukaan sen vähäisempi", hän lisäsi kädenselällä pyyhkäisten huuliaan, "ei olisi niin nenäkäs — nuori aatelismies, sir, tullut tapaamaan teitä!"
Ja häntä seurasi pieneen kamariin loordi Dalgarno, hilpeänä, huolettomana, rentona ja näköjään yhtä hyvillä mielin liittyen uuden tuttavansa seuraan kuin olisi kohdannut hänet jonkun palatsin huoneessa. Nigel sitävastoin, sillä nuoriso on sellaisten olosuhteiden orja, oli nolostunut ja pahalla mielellä, kun hänet yllätti noin hieno keikari kamarissa, joka komean ja ylellisesti puetun aatelismiehen sinne ilmestyessä näytti asukkaastansa vielä matalammalta, ahtaammalta, pimeämmältä ja köyhemmältä kuin koskaan. Hän yritti lausua jotakin puolustelua asemansa johdosta, mutta loordi Dalgarno keskeytti hänet heti.
"Ei sanaakaan siitä", hän sanoi, "ei ainoatakaan sanaa — kyllä oivallan, minkätähden olette ankkurissa täällä — mutta minä voin pysyä vaiti — noin sievä emäntä houkuttelisi kehnompaankin kortteeriin".
"Minä vakuutan — kunniasanallani —", yritti Glenvarloch selittää.