"Ei, ei, älkää siihen seikkaan sanoja tuhlatko", esteli loordi Dalgarno. "Minä en levitä juttuja enkä astu tiellenne; metsässä on yltäkyllin riistaa, Luojan kiitos, ja minä pystyn tapaamaan hirven itselleni."
Hän haastoi niin merkitsevällä äänenpainolla, ja hänen omaksumansa selitys näytti saattavan loordi Glenvarlochin keikaritaidon niin arvossapidetylle kannalle, että Nigel herkesi koettamasta oikaista hänen väärinkäsitystään; ja kenties vähemmän häpeissään oletetusta paheesta kuin todellisesta köyhyydestä, sillä sellaista on inhimillinen heikkous, käänsi nuori aatelismies puheen muuhun, jättäen emäntä Nelly-paran ja oman maineensa nuoren hovilaisen väärän tulkinnan varaan.
Hän tarjosi hiukan epäröiden virvokkeita. Loordi Dalgarno sanoi aikaa sitten einehtineensä, mutta tulleensa juuri pelaamasta tennis-palloa ja mielellään siemaavansa sievän emäntänsä kaljaa. Tämä oli helposti hankittavissa; se juotiin ja sai osakseen kiitosta, ja kun emäntä luonnollisesti itse toi kolpakon, käytti loordi Dalgarno tilaisuutta silmätäkseen häntä toistamiseen ja tarkkaavaisemmin, sitte vakaana juoden hänen miehensä terveydeksi, samalla kun melkein huomaamattomasti nyökkäsi loordi Glenvarlochille. Nelly-emäntä oli kovin hyvillään, silitti esiliinaansa molemmin käsin ja sanoi Johninsa saavan suurta ja todellista kunniaa heidän ylhäisyyksistänsä — "hän on niin säyseä ja uuras mies perheensä hyväksi kuin yksikään koko kujan varrella taikka ihan Paavalin sulkuporttia myöten kaukana pohjoisessa".
Hän olisi luultavasti jatkanut huomauttamalla heidän ikäerostaan ainoana aviollisen onnen haittana, mutta hänen asukkaallaan ei ollut halua sen enempää antautua hilpeän ystävänsä naljailuun, joten hän vastoin tapaansa antoi emännälleen merkin poistua huoneesta.
Loordi Dalgarno katsoi hänen jälkeensä ja sitte Glenvarlochiin, pudisti päätänsä ja toisti tutut säkeet:
"'Luulevaisuutta te varokaa — se vihersilmä hirmu laittaa ruuan, jost' elää'.[33]
"Mutta jääköön", hän sanoi äänensä sävyä muuttaen, "en tiedä, miksi kiusaan teitä täten — minulla on kovin monia omia hullutuksia, ja oikeastaan pitäisi minun pyytää anteeksi, että olen täällä ollenkaan, ja mainita teille tuloni syy".
Niin sanoen hän otti tuolin, asetti toisen loordi Glenvarlochille, joka turhaan yritti ehtiä kohteliaisuudessa edelle ja pitkitti samaan kepeän tuttavalliseen tapaan:
"Me olemme naapuruksia, mylord, ja olemme juuri tulleet tuntemaan toisemme. No niin, tunnen rakasta pohjolaa kyllin hyvin tietääkseni, että skotlantilaisten naapurusten täytyy olla joko veriveljiä tai verivihollisia — joko kävellä käsikkäin tai seistä miekka miekkaa vastaan. Valitsenpa siis käsihaan, jollette hylkää tarjoumustani."
"Kuinka olisi mahdollista, mylord", sanoi loordi Glenvarloch, "hyljätä niin sydämellisesti tehtyä ehdotusta, vaikkei isänne olisikaan esiintynyt minua kohtaan toisena isänä?" Ja tarttuessaan loordi Dalgarnon ojentamaan käteen hän lisäsi: "En ole luullakseni menettänyt aikaa, koskapa yhden päivän hovikäynnillä olen hankkinut hyväntahtoisen ystävän ja voimallisen vihamiehen."