"Ystävä kiittää teitä oikeasta mielipiteestänne", virkkoi loordi Dalgarno, "mutta, hyvä Glenvarloch — taikka oikeastaan ovat arvonimet liian muodollisia meidän parhaimmistoon kuuluvien kesken — mikä on ristimänimenne?"
"Nigel", vastasi loordi Glenvarloch.
"Sitten olemmekin Nigel ja Malcolm toisillemme", esitti hänen vieraansa, "ja mylord ympäristömme plebeijeille. Mutta minun piti kysyä sinulta, ketä luulet vihamieheksesi?"
"En sen vähäisempää kuin kaikkivaltiasta suosikkia, suurta
Buckinghamin herttuaa."
"Sinä uneksit! Mistä olet voinutkaan johtua sellaiseen käsitykseen?" kummeksui Dalgarno.
"Hän sanoi sen minulle itse", selitti Glenvarloch, "ja niin tehdessään menetteli minun suhteeni vilpittömästi ja kunniallisesti".
"Haa, sinä et tunne häntä vielä", vakuutti kumppani. "Herttuan olemuksena on sata ylvästä ja tulista ominaisuutta, jotka yllyttävät häntä niinkuin raisua ratsua hyppäämään maltittomana syrjään, kohdatessaan vähäisimmänkin esteen suoralla tolallaan. Mutta hän ei tarkoita mitä sanoo tuollaisissa hetkellisissä puuskissa. Voin, Jumalan kiitos, vaikuttaa häneen enemmän kuin useimmat hänen lähimpänsä; sinun pitää poiketa kanssani vierailulle hänen luokseen, niin näet, miten sinut otetaan vastaan."
"Kuten sanoin, mylord", väitti Glenvarloch lujasti ja hiukan korskeasti, "ilman vähäisintäkään loukkaannuksen aihetta julistausi Buckinghamin herttua vihollisekseni hovin kuullen, ja hänen pitää peruuttaa se hyökkäys yhtä julkisesti kuin se tehtiin, ennen kuin nimeksikään lähentelen häntä".
"Sinä toimisit asianmukaisesti jokaisessa muussa tapauksessa", huomautti loordi Dalgarno, "mutta tässä kohden olet väärässä. Hovin horisontissa on Buckingham valtatähtenä, ja mikäli hän on nurja tai suosiollinen, sen mukaan laskeutuu tai kohoaa hakijan onni. Kuningas kehoittaisi sinua muistamaan Phaedrustasi:
"'Arripiens geminas, ripis cedentibus, ollas —'