Turralta ja kangistuneelta näytti miekkamiehen ruumis, kun pari vierasta kohotti sen maasta. Mutta kun he alkoivat avata hänen rintamustaan, etsiäkseen olematonta haavaa, toipui soturi pökerryksistään, ja oivaltaen, että ravintola ei enää soveltunut hänen urheutensa näyttämöksi, pötki hän pakoon minkä jaksoi, seurueen naurun ja rähäkän saattamana.
"Kautta kunniani", huudahti loordi Dalgarno, "hän livistää samalle suunnalle kuin voittajansakin. Toivon kaikesta sydämestäni, että hän saavuttaa miehuullisen porvarin, joka silloin luulee surmaamansa miehen haamun tulevan kintereillään."
"Despardieux, milor", vannoi chevalier, "jos hän olisi viipynyt hetken, häneen olisi torchon — mitä te sanotte pesuriepu — pantu neulalla käärinliinaksi näyttämään, että hän on oikein grand fanfaronin haamu".
"Sillävälin", huomautti Ioordi Dalgarno, "saatatte meidät kiitollisiksi, monsieur le chevalier, ja varjelette omaa kunniallista mainettanne, kun annatte juomanlaskijainne tervehtiä sitä sotaista sankaria patukalla, jos hän vielä uskaltaa pyrkiä tänne".
"Ventre saint gris, milor", takasi chevalier, "luottakaa siinä minuun. Saakuta, sisäkkö viskata saa likavedet grand pelkurin niskaan!"
Naurettuansa kyllikseen tälle hullunkuriselle tapaukselle alkoi seurue hajaantua pikku ryhmiin. Jotkut ottivat haltuunsa keilaradan, äskeisen kahakan näyttämön, ja panivat sen varsinaiseen käytäntöönsä. Pian kaikui siellä kaikkia kisan puheentapoja, kuten "kieri, kieri — hierrä, hierrä — älä viippaa, lemmon väkkärä!" siten vahvistaen vanhan sananparren, että pallokentällä tuhlataan kolmea lajia, nimittäin aikaa, rahaa ja sadatuksia.
Sisällä huoneissa monet herrasmiehet ryhtyivät kortti- tai noppapeliin, ja seurueita muodostui ombren, bassetin, gleekin, primeron ja muiden uudenaikaisten korttipelien koettajiksi; samaten käytettiin noppia eri peleihin sekä pöytien ääressä että ilman, kuten hasardiin ja passageen. Pelaaminen ei kuitenkaan näyttänyt kohoavan erittäin korkeihin panoksiin; kaikki kävi ehdottomasti hyvin säädylliseen ja rehelliseen tapaan, eikä nuori skotlantilainen voinut mistään johtua epäilemään kumppaninsa vakuutusta, että paikkaa käyttivät korkea-arvoiset ja jalosukuiset miehet, joiden omaksumat huvitukset noudattivat kunnian vaatimuksia.
Loordi Dalgarno ei ollut kehoittanut ystäväänsä pelaamaan eikä itse yhtynyt siihen ajanviettoon, vaan siirtyi pöydästä toiseen, tarkkaillen eri pelaajien onnea ja heidän kykyänsä käyttää sitä hyväkseen sekä puhellen ylhäisimpien vieraitten kanssa. Viimein hän ikäänkuin väsyneenä oloonsa, jota nykyaikaisessa puheessa olisi sanottu vetelehtimiseksi, äkkiä muisti Burbagen näyttelevän Shakespearen Rikhard-kuningasta Fortune-teatterissa ehtoopäivällä. Hän ei mielestään voinut toimittaa loordi Glenvarlochin kaltaiselle muukalaiselle suurempaa hauskutusta kuin viemällä hänet näytäntöön, "jollei tosiaan", hän lisäsi kuiskaten, "ole olemassa isällistä pannajulistusta teatteria kuten ravintolaakin vastaan".
"En milloinkaan kuullut isäni puhuvan näytelmistä", sanoi loordi Glenvarloch, "sillä ne ovat uudenaikaisia esityksiä ja Skotlannissa tuntemattomia. Mutta jos on totta, mitä olen kuullut niistä haitallista, niin epäilen suuresti, tokko hän olisi hyväksynyt niitä."
"Hyväksynytkö niitä!" huudahti loordi Dalgarno. "Sepittihän George Buchanan murhenäytelmiä, ja hänen yhtä oppinut ja viisas holhottinsa käy niitä katsomassa, joten niistä pidättyminen lähenee valtiopetosta. Englannin etevimmät miehet kirjoittelevat näyttämöä varten, ja Lontoon sievimmät naiset kulkevat teatterissa. Minulla odottelee tässä ulkopuolella virma juoksijapari; ne kiidättävät meidät pitkin katuja kuin kulovalkeana, ja ratsastus edistää metsänriistamme ja peltosirkkujemme sulatusta sekä haihduttaa viinin huurut. Ratsaille siis — hyvästi jääkää, hyvät herrat — näkemiin, chevalier de la Fortune."