Loordi Dalgarnon hevosrengit pidättelivät varalla kahta ratsua, ja nuoret miehet nousivat satulaan, omistaja suosimansa berberiläisen selkään, Nigelin saadessa tuskin vähemmin kauniin ja erinomaisesti harjoitetun espanjalaisen tasajuoksijan. Heidän ratsastaessaan teatteria kohti yritti loordi Dalgarno saada selville ystävänsä mielipidettä seurasta, johon oli hänet vienyt, ja kumota muistutuksia, joita hän saattoi olettaa johtuneen nuoren toverinsa mieleen. "Ja miksi näytät alakuloiselta", hän puheli, "mietiskelevä alokkaani? Alankomaalaisen alma materin viisas poika, mikä sinua vaivaa? Onko se elävän maailman lehti, jonka olemme yhdessä kääntäneet, vähemmän kauniisti kirjoitettua kuin sinut oli opetettu odottamaan? Ole hyvällä mielellä ja jätä silleen pikku tahra tai pari; joudut vielä tuomituksi lukemaan montakin sivua niin mustaa kuin Kunnottomuus pystyy nokisella sulallaan pyyhkimään. Muista, kaiken saastan säästämä Nigel, että me olemme Lontoossa emmekä Leydenissä — että me tutkimme elämää emmekä kirjatietoa. Pidä puoliasi turhanaran omantuntosi nuhdetta vastaan, mies, ja kun kunnon luvunlaskijan tavoin lasket yhteen päivän puuhat, niin älä tee tasausta pieluksellasi ennen kuin huomautat syyttävälle hengelle, päin hänen tulikivistä partaansa, että jos korvasi ovatkin kuulleet paholaisen luitten kalinaa, ei kätesi ole paiskinut niitä — että jos silmäsi on nähnyt kahden kiivastuneen miekkosen kiistan, ei sinun säiläsi ole paljastunut heidän kahakassaan."
"Tämä kaikki saattaa olla viisasta ja sukkelaa", vastasi Nigel. "Kuitenkin tunnustan ehdottomasti ajattelevani, että sinä ja muut päivällisseuranamme olleet jalosukuiset miehet olisitte voineet valita rehentelijäin häirinnältä suojatun kohtauspaikan ja paremman isännöitsijän kuin tuon muukalaisen seikkailijan."
"Kaikki korjautuu, pyhä Nigellus, kun sinä esiinnyt uutena Pietari Erakkona saarnaamassa ristiretkeä noppapeliä, yöjalassa juoksemista ja kestailua vastaan. Me tulemme päivälliselle Pyhän Haudan kirkkoon; aterioitsemme kuorissa, tyhjennämme pullomme sakastissa, pappi saa kiskaista joka korkin ja suntio sanoa aamenen jokaiseen maljalauselmaan. Hei, mies, reipastaudu ja heitä sikseen tuo hapan ja juro mieliala. Usko minua, puritanit kyllä morkkaavat meitä ihmisluontoon kuuluvista hullutuksista ja heikkouksista, mutta heillä itsellään on oikeitten paholaisten paheet, luihu ilkeys ja parjaava ulkokultaisuus sekä kaikessa röyhkeydessään rehentelevä henkinen ylpeys. Elämässä on sitäpaitsi paljon sellaista, mikä meidän täytyy nähdä vaikkapa vain oppiaksemme karttamaan sitä. Will Shakespeare, joka elää kuoleman jälkeen ja piankin tuottaa sinulle sellaista mielihyvää kuin ainoastaan hän kykenee ihmislapselle toimittamaan, antaa uljaan Falconbridgen lausua:
"'Ajalleen lehtolapsi on se mies, jok' ympäristön tutkimista vieroo; siit' en mä pettääkseni selvää tahdo, petosta väistääksein sit' opiskelen.'
"Mutta tässä nyt olemmekin Fortunan ovella ja pääsemme kuulemaan verrattoman Williamin puhuvan omasta puolestaan. Henki, ja sinä toinen jolppi, jättäkää hevoset tallirengeille ja raivatkaa meille tietä tungoksen läpi."
He laskeusivat ratsailta, ja kyynäspäillään tyrkkien, rähisten ja herransa nimeä ja arvoa julistellen avasi Lutin uutterilla ponnistuksillaan tilaa napisevien porvarien ja sättivien oppipoikien ahdingon läpi ovelle. Loordi Dalgarno varasi joutuisasti kaksi istuinta näyttämölle kumppaniansa ja itseänsä varten. Siellä he muiden samaan luokkaan kuuluvien teikarien seurassa istuen saivat tilaisuuden näytellä muhkeita pukujaan ja muodikkaita tapojaan, samalla kun arvostelivat kappaletta pitkin aikaa. Siten olivat he yhdellä kertaa huomattavana osana näytelmästä ja tärkeänä aineksena kuulijakunnassa.
Nigel Olifaunt oli liian innokkaasti ja hartaasti syventynyt näyttämön tenhoon, kyetäkseen esittämään osaansa istumasijansa arvon mukaisesti. Häneen tehosi kaikella loihtuvoimallaan tuo taikuri, joka oli esittänyt puisen vajan kehnossa kehässä Yorkin ja Lancasterin sitkeitä sotia, pakottaen kumpaisenkin rintaman sankarit astelemaan näyttämöllä aikansa puhetapaa ja kuosia kuvaamassa, niinkuin olisi hauta luovuttanut kuolleensa elävien huviksi ja opiksi. Burbage, jota pidettiin parhaana Rikhardina ennen Garrickia, näytteli itsevaltiasta ja vallananastajaa niin todellisesti ja elävästi, että kun Bosworthin taistelu näytti päättyneen hänen kuolemallaan, olivat todellisuus ja erhekuva kovassa kilvoituksessa keskenään loordi Glenvarlochin mielikuvituksessa, ja hänen oli ihan havahduttava toiseen maailmaan, kun hänen kumppaninsa teki sen ensimältä kovin oudolta kuuluvan ehdotuksen, että Rikhard-kuninkaan piti illastaa heidän kanssaan Merenneidossa.
Heihin yhtyi samalla kertaa pikku ryhmä herrasmiehiä, joiden kanssa he olivat syöneet päivällistä. Seurue täydennettiin kutsumalla joukkoon pari kolme etevintä sukkelusta ja runoilijaa niistä älyniekoista, jotka jokseenkin säännöllisesti kävivät Fortuna-teatterissa ja olivat liiankin halukkaita päättämään huvittelupäivän nautintorikkaalla yöllä. Sinne siis siirryttiin miehissä, ja sektisarkkain kierrellessä ahkeraan, mielten elpyessä ja vilkkaiden kumppaniensa kilvan väläytellessä neronsa leimauksia näyttivät hienoston urhot kokevan samaa rattoa kuin muuan Ben Jonsonin aikalainen, joka kerskuen johdatti runoilijan mieleen
"noita juhlia laulun,
miss' saatiin oivia rypäleitä,
jotka hulluttamatta hurmasi meitä;
ja sentään säkehes jokainen
vielä herkut voitti ja viinin herttaisen".