Oli paljoa helpompi tämän vallasnaisen kuin hänen veljensä suostuttaa loordi Glenvarlochin kaltaista aivan nuorta hovilaista näin uuden piirin tapoihin ja näkökohtiin. Kaikissa sivistyneissä piireissä määräävät ylhäiset ja kauniit naiset seurasävyn ja siten välillisesti hyvien tapojenkin käsitteet. Lady Blackchesterillä oli sitäpaitsi joko hovissa tai hovin yläpuolella — sillä sen lähdettä ei voitu oikein määritellä — vaikutusvaltaa, joka loi ystäviä ja pelotti karsasmielisiäkin esiintymästä vihollisina.
Yhteen aikaan sanottiin hänen olleen likeisissä väleissä Buckingham-perheeseen, jossa hänen veljensä vieläkin liikkui läheisenä tuttavana. Sittemmin oli kreivittären ja Buckinghamin herttuattaren kesken syntynyt jotakin kylmäkiskoisuutta, niin että heitä nähtiin harvoin yhdessä, ja edellinen näytti melkoisesti vetäytyneen yksinäisyyteen. Mutta silti kuiskittiin, että lady Blackchesterin teho suureen suosikkiin ei vähentynyt mainitun hankauksen johdosta.
Sen ajan yksityisistä hovijuonista ja niissä esiintyneistä henkilöistä säilyneet lähteet eivät ole kyllin täydellisiä, voidaksemme lausua mielipidettämme niistä eri huhuista, joita mainitsemistamme seikoista aiheutui. Riittää sanoa, että lady Blackchesterillä oli suuri vaikutus ympäristöönsä sekä kauneutensa että kykyjensä ja hovivehkeilyssä koeteltujen lahjojensa perusteella, ja että Nigel Olifaunt ennen pitkää koki sen voimaa, jossain määrin joutuessaan tuollaisen tavan orjaksi, joka vie monia ihmisiä erityiseen seuraan määrähetkellä heidän odottamattansa tai saamattansa siitä mitään tuntuvaa tyydytystä tai huviakaan.
Hänen elämäänsä usean viikon aikana voidaan kuvata seuraavasti. Ravintola ei ollut huono alku päivän hommille, ja nuori loordi huomasi piankin, että jos seura siellä ei aina ollutkaan moitteetonta, oli se kuitenkin mukavin ja mieluisin kohtauspaikka niille hienoille seurueille, joiden kanssa hän kävi Hyde Parkissa, teattereissa tai muissa julkisissa kokoontumispaikoissa taikka yhtyi lady Blackchesterin elämänhaluiseen ja komeaan seurapiiriin. Myöskään ei hänellä enää ollut sitä arastelevaa kammoa, joka ensimältä sai hänet epäröiden edes astumaan paikkaan, missä pelaamista sallittiin. Päinvastoin alkoi hän suopua ajatukseen, että koska ei voinut olla mitään vahinkoa tuollaisen ajanvieton katselemisesta, kun siinä noudatettiin nimenomaista kohtuullisuutta, ei saman järkeilyn perusteella voinut olla haittaa siitäkään, että yhtyi mukaan samoin rajoituksin. Mutta nuori loordi oli skotlantilainen, tottunut varhaiseen järkevyyteen ja tyyten vieras katsantokannalle, josta saattoi johtua huoletonta uskallusta tai ylellistä rahojen tuhlausta. Suurellisuus ei ollut hänen luontaisia vikojaan, eikä sellaista olisi voinut hänen kasvatuksensakaan saada aikaan. Varmaan hänen isänsä, ylväästi kauhistuessaan ajatusta, että hänen poikansa lähestyisi pelipöytää, olikin enemmän kammonnut hänen joutumistansa voittavaksi kuin häviäväksi keinottelijaksi. Jälkimäinen hänen periaatteittensa mukaan edes päättyi, tosin murheellisesti, ajallisen omaisuuden menetykseen — edellinen mahdollisuus sitä vastoin kartutti hänen inhoamaansa pahaa ja pani vaaraan sekä ruumiin että sielun.
Olipa vanhan loordin huolestuksen peruste mikä hyvänsä, sen todisti sikäli oikeutetuksi hänen poikansa käytös, että tämä erilaisten onnenpelien tarkkailijasta vähin erin joutui ottamaan niihin jonkun verran osaakin kohtuullisissa rajoissa ja pienillä panoksilla. Eikä voitu kieltää, että hänen arvonsa ja näennäinen tulevaisuutensa oikeuttivat hänet uskaltamaan muutamia kultarahoja — sillä sen korkeammalle ei hänen pelinsä mennyt — henkilöitä vastaan, joiden saattoi olettaa hyvin kykenevän menettämään tuon verran, koska niin auliisti panivat rahojansa alttiiksi.
Sattumalta, tai kenties oli yleisen käsityksen mukaan hänen paha henkensä niin määrännyt, Nigel menestyi harvinaisen hyvin yrityksissään. Hän oli tasainen, varovainen, maltillinen, hyvämuistinen ja nopea laskelmiin. Sitäpaitsi oli hänellä miehuullinen ja horjumaton luonne, joten kukaan, joka oli vain vähänkin silmännyt tai puhutellut häntä, ei olisi hevillä uskaltanut koettaa hänen eksytyksekseen mitään juonen tapaista tai pelottelulla kannateltavaa. Kun loordi Glenvarloch näki hyväksi pelata, pelattiin hänen kanssaan säännöllisesti eli sanantavan mukaan kauniisti, ja nähdessään onnensa muuttuvan tai ollessaan haluton kiusaamaan menestystänsä pitemmälle, eivät ammatillisemmat onnen tavoittelijat, jotka kävivät monsieur le chevalier de Saint Priest Beaujeun talossa, rohjenneet avonaisesti ilmaista pahastumistansa siitä, että hän nousi pöydästä voittajana. Mutta kun täten tapahtui useasti, alkoivat pelaajat keskenään nurkua nuoren skotlantilaisen varovaisuutta ja menestystä, ja hänestä ei sukeutunut suinkaan suosittu lisä heidän seuraansa.
Tämän kerrassaan hyljättävän tavan pitkittämiseen, sen kerran päästyä jossain määrin valtaan, ei ollut suinkaan vähäisenä kannustimena se seikka, että se näytti vapauttavan loordi Glenvarlochin eräästä hankaluudesta, joka oli hänen luontaiselle korskeudelleen erityisen kiusallinen, — alistumasta enempiin rahallisiin sitoumuksiin, jotka hänen viivästymisensä Lontoossa olisi muutoin tehnyt tarpeelliseksi, Hänen täytyi pyytää ministereiltä toimenpiteitä erityisiin virallisiin muodollisuuksiin, joiden piti saattaa kuninkaan omakätinen valtuutus tehokkaasti hyödyttämään hänen pyrkimystänsä, ja vaikka näitä ei voitu evätä, vitkasteltiin niissä siinä määrin, että Nigel johtui uskomaan erityisen salaisen vastustuksen siten haittaavan asioittensa kehittymistä. Hänen ensimäisenä aikeenaan tämän käsityksen johdosta oli mennä hoviin toistamiseen, kuninkaan valtuutus taskussaan, ja vedota itse hänen majesteettiinsa kysymyksellä, pitikö valtion virkamiesten viivyttelyn saada riistää teho hänen kuninkaalliselta jalomielisyydeltään. Mutta loordi Huntinglen, hyvä vanha jaarli, joka oli edellisellä kerralla niin sydämellisesti asettunut häntä puoltamaan ja jonka luokse hän toisinaan pistäysi vierailulle, varoitti häntä hartaasti antautumasta samanlaiseen yritykseen ja kehoitti rauhallisesti odottamaan ministerien ratkaisua, joka vapauttaisi hänet liehumasta anomuksinensa Lontoossa.
Loordi Dalgarno yhtyi varoittamaan nuorta ystäväänsä uudesta hovikäynnistä ainakaan ennen kuin hän oli päässyt sovintoon Buckinghamin herttuan kanssa. "Siinä asiassa", hän sanoi isäänsä kääntyen, "olen tarjonnut vähäpätöistä apuani, kykenemättä taivuttamaan loordi Nigeliä mihinkään — vähäisimpäänkään — alistumiseen Buckinghamin herttuaa kohtaan".
"Totta tosiaan onkin poika mielestäni siinä oikeassa, Malcolm!" vastasi jäykkä skotlantilainen ylimysvanhus. "Mitä oikeutta on Buckinghamilla tai suoraan puhuakseni Sir George Villiersin pojalla odottaa palvomista ja alamaisuutta mieheltä, joka on kahdeksan jaoksen verran häntä jalosukuisempi?[41] Kuulin hänen itse sanovan loordi Nigeliä vihamiehekseen, näkemättäni siihen mitään aihetta, ja minun neuvostani ei poika koskaan virka hänelle pehmeätä sanaa, ennen kuin hän pyörtää kovan."
"Sitä juuri neuvon minäkin loordi Glenvarlochille", vastasi loordi Dalgarno. "Mutta myönnäthän, isä hyvä, että olisi mitä vaarallisinta ystävämme palata hoviin herttuan ollessa hänen vihamiehenään — parempi on jättää minun huolekseni pahimman kiihkon maltuttaminen nurjuudesta, jota jotkut onnenonkijat ovat herttuassa herättäneet ystäväämme kohtaan."