KOLMAS LUKU.
Kun Konrad ja Kersti taas laittomalla ajalla, varhain seuraavana aamuna takoa kalkuttelivat pajassaan, näytti seppä kovin synkältä. Kerstin salaiset käynnit pormestarin talossa eivät olleet naapureilta jääneet huomaamatta, ja vanhan riiviön rakkaus kauniisen sukulaiseensa oli myöskin yleensä tunnettu asia. Ja pahat kielet, joita ei sota eikä rutto tapa, olivat jo kärpäsistä härkäsiä tehneet.
Seppä jupisi itsekseen katkonnaisia sanoja, ja joka lauseelta hän yhä kiivaammin lyödä paukautti vasarallaan.
— "Tiedäs, Kersti, panettelija-paholainen voi syytöskirjoja ja kaularautoja ripustaa vaikka valoisaan auringon säteesen, kuten pyhä Goar lakkinsa. — Vainukoiran lailla se nuuskii, ja huhunkin laittamille jäljille pysähtyy. Maine, oikeus ja silmä eivät leikkiä siedä; varsinkaan naisten maine, sillä helppo on viulua murskaksi musertaa tammen runkoa vastaan. Kaikki tiet eivät ole kirkkoteitä. Usein luulee menevänsä kirkkoon, vaan huomaakin lopulta tulleensa kapakan ovelle. Ja siksi sanon sinulle, Kerstiseni, että tahdon kaikessa muussa olla sulle mieliksi, vaan olkoon tämä viimeinen kerta, jolloin ennen aamukellon soitua alamme takomisen".
Tyttö kuunteli tyynenä sepän nuhteita ja vastasi sitten:
— "Niin, Konrad, ei meidän enää tarvitsekaan alkaa työtä näin varhain. Täti on kuollut, eikä minun siis enää huoli illoin mennä pormestarin talolle".
Seppä jäi kotvaseksi aikaa miettimään, eikä heti kohta voinut huomata, mitä yhteyttä tämän puolustuksen ja hänen moitteensa välillä oli. Vihdoin kysyi hän häpeissään ja samalla pelästyneenä:
— "Sinäkö siis hoidit pormestarin rouvaa, kun hänen miehensä oli hänet hyljännyt?"
— "No eihän tuo niin pahaa liene ollut, että siitä noin tarvitsee säikähtyä, jos teinkin, mitä Jumalan sana käskee".
Konrad katseli hetken aikaa äänetönnä tyttöä, sitten suuteli hän morsiotaan ja sanoi: