— "Silmäsi ovat punaiset, lintuseni! Tästä lähin et enää saa olla itkussa silmin, vaan iloisena ja tyytyväisenä, koskas olet kylän kauniin tyttö".
Vaan silloin sai Kersti puhevoimansa jälleen. Suuttuneena katsahti hän rankaisevin silmin pormestariin ja matalalla, kolkolla äänellä huudahti hän, viitaten tämän talolle päin:
— "Herra pormestari! Teidän talossanne on ruumis! 'Ei Herra Jumala puhu, Hän tuomitsee!'"
Sillä aikaa kuin pormestari hämmästyneenä ja säikähtyneenä tuijotti taloansa kohti, ikään kuin olisi tahtonut sen muurien läpi nähdä, mitä tuolla sisässä oli tapahtunut, kulki Kersti isänsä kanssa nopeasti pois.
Mennessään lauloi suntio korkealla äänellä säkeen eräästä kansanlaulusta, joka kaukaa vielä kajahteli pormestarin korvaan:
"Ja kun mun kuoli vaimoni,
Hän pantihin oljillen.
Mun itkeä pitäis kyllä,
Mut olenkin iloinen".
Juopuneen lailla läksi pormestari samoelemaan pitkin niittyjä, nurmia. Yhä kauemmaksi riensi hän kuolon käymästä talostaan. Hänestä tuntui kuin olisi joku paha henki yhä kuiskannut hänen korvaansa nuo jumalattomat sanat, joita suntio oli laulanut. Hän koetteli rukoilla, mutta hänen huomaamattansa katosivat häneltä jälleen rukouksen sanat ja amenen sijasta loppui se aina kuin Jumalan herjaukseen — tuohon suntion runoon.
— "Tuo roska joukko on noitunut minun korvaani tämän kirotun laulun, vaan minä tahdon sen heille maksaa", huusi hän suuttuneena. "Kylläpä tiedän, miksi tuo tyttö minua pilkkaa! Seppä se hänen mielessään palaa. Mutta tahdonpa hänelle näyttää, että tuomarin säkki on pohjaton".
Silloin tuli hänelle jälleen tuo kamala, salainen pakko, ja mielipuolen tavalla täytyi hänen itsekseen hyräillä:
"Ja kun mun kuoli vaimoni,
Hän pantihin oljillen.
Mun itkeä pitäis kyllä,
Mut olenkin iloinen!"