— "Nuo sanat, joita äsken mulle lausuit, olivat epäilemättä Lutheruksen kirjoittamat, mutta tämä rukous, jonka nyt luit, on paljoa pyhemmän miehen tekemä, ja teidän väärä profetanne on sen vaan kääntänyt omalle kielellensä. Miksi en siis itsekseni toistaisi noita sanoja, joita abboti Notkar St. Gallenista, monta sataa vuotta sitten, vapisevin sydämmin sepitti, kun erämaassa Martin'in rotkotiellä kuolema äkki arvaamatta tuli hänen viereensä".
Suntio katseli suurin silmin vierasta, sillä hän ei oikeen käsittänyt näitä sanoja. Vieras jatkoi jälleen:
— "Koska olemme olleet yksimieliset rukouksessa, niin olkaamme myös yksimieliset uskossa ja hyvissä töissä! Hyvästi kunnes tavataan!"
Hitain askelin poistui tuo salainen mies.
Paavo pysyi kauan aikaa liikkumattomana. Hänen ylpeytensä oli masennettu ja kovin loukattu, ja hän alkoi epäillä omaa viisauttansa. Tunsipa hän vielä jonkinlaisen hämmästyksen ja kammon, muistellessaan tuota miestä, joka hänet oli kokonaan nöyryttänyt, niinkuin oikea profeta konsanaankin väärän profetan.
Tytär herätti hänet vihdoinkin näistä ajatuksista. Hän tarttui isänsä käsivarteen ja veti häntä ovelle päin. Osoittaen kuollutta, kuiskasi hän kyynelsilmin:
"Vaeltaissamm' päällä maan,
Kuolo ain' uhkaileepi".
Isän ja tyttären sitten astuskellessa autioita katuja myöten kotiinsa, kohtasi heitä pormestari. Hän näytti olevan erittäin hyvällä tuulella, seisautti Kerstin ja tervehti häntä, tekeytyen hyvin tuttavaksi. Tämä oli vanhastaan hänen tapansa, sillä hän oli jo kauan aikaa pitänyt hyvää silmää tähän kauniisen lapseen, ja näitten leikillisten, usein kaksimielisten, tervehdystensä kautta koetti hän, rakastuneen maalaispojan tavalla, tiedustella, uskaltaisiko hän tehdä ankarampaa ryntäystä. Mutta Kersti oli aina terävällä sukkeluudella heittänyt nämä tiedustelevat kokkapuheet takaisin pormestaria vastaan.
Tänään hän ei kumminkaan saattanut niihin vastata ainoatakaan sanaa.
Äänetönnä hän vaan katsoa tuijoitti maahan.
Pormestari luuli tämän hyväksi enteeksi ja sanoi: