Eripuraisuuden tuli, kerran syttyneenä, oli juuri vielä korkeammalle leimahtamassa, kun Kersti kalman kalpeana kuiskasi isänsä korvaan: "Pois täältä isä! Tuo on rutto-mies!"
Kansassa kulki nimittäin se luulo, että rutolla oli oma lähettiläänsä, kalpea, salainen mies, jonka se lähetti kulkemaan läpi maan. Minne ikänä tämä ilmestyi, sinne rutto sijansa otti, ja joka silmin katseli tätä kalpeata miestä, hän imi katseellaan myrkyn vereensä.
Mutta suntio oli vanha sotamies, hän pysyi paikoillaan ja kuiskasi vaan tytölle:
— "Käänny sinä poispäin. Minä tahdon itse tutkia, onko hän ruttomies vai ei".
Paavo astui nyt ruumiin luo ja puhui vieraalle:
— "Olkaa lutherilainen tai paavilainen, yks'kaikki. Teidän täytyy kaikissa tapauksissa tehdä mulle palvelus. Ravintolassa yhdytään maljaa juomaan, kalman kammioissa yhdytään rukoukseen. Luenpa virren, jota meillä täällä on tapana lukea kuolinvuoteitten ääressä; rukoilkaa tekin minun mukanani".
Sitten aloitti suntio seuraavan salaperäisen luvun, jota niin monen ihmisiän kuluessa pidettiin varmana suojelijana sekä miekkaa että ruttoa vastaan, ja jonka voimaan moni sotamieskin vielä turvautui, kuolinhaava jo rinnassaan. Tätä loihto-lukua kuullessaan, niin arveli suntio, on tuo kalpea vieras varmaankin pakeneva, jos hän rutto-mies lienee..
Kaikki kolme laskeusivat polvilleen ja ristissä käsin luki vanhus juhlallisesti:
Vaeltaissamm' päällä maan,
Kuolo ain' uhkaileepi.
Mistä apu saatetaan,
Mist' armo aukeneepi?
Sä apu olet Herra!
Me kadumm' syntiämme juur'
Jost' yltyi Jumal' vihas suur!
Oi Pyhä Jumala!
Vanhurskas Jumala!
Pyhä ja armias Vapahtaja iankaikkinen,
Päästä kauhiast' kuolon kidast' meit', o armoinen!
Kyrie eleeson!
Paavo katsahti vieraasen. Hän oli hiljaa itsekseen toistanut lausutut sanat. Siis hän ei ollutkaan mikään rutto-mies. Mutta katolilainen hän ainakin oli, sillä tarkkanäköinen profeta oli kohta ensi silmäyksellä huomannut helminauhan, jonka vieras, vähän huolimattomasti, oli kätkenyt nuttunsa alle. Vaan miten tämä katolilainen mies yhtyi Lutheruksen kirjoittaman rukouksen lukemiseen, sitä ei suntio voinut käsittää. Vieras näkyi arvanneen Paavon ajatukset, sillä hän sanoi: