— "Tuo on rutto-mies!" kuiskasivat he, ja itse pormestarikin käänsi äkkiä hevosensa, välttääkseen kuolettavaa näköä.
Hymyillen astui kalpea vieras tuon kahden puolin poistuvan kansajoukon läpi. Kukaan ei hänelle kiitollisuuden sanaa lausunut.
Kun suntio ja hänen tyttärensä jälleen tulivat tuntoihinsa, oli pelastaja jo kadonnut.
— "Itse rutto-mies", huusi kansa Paavolle, "on pelastanut sinun tyttäresi tulesta!"
Suntio laski miettiväisenä silmänräpäykseksi kätensä otsalleen; silloin tuntui kuin olisivat hänen sielunsa silmät äkkiä kirkastuneet.
— "Hän ei ole rutto-mies. Hän on Jumalan mies, eikä kuitenkaan ole sitä. Hän on — — — — Näinhän selvästi ettei savu häntä vahingoittanut, vaikka se heitti minut maahan. Näinhän miten hän käsivarsillaan kantoi tyttäreni tulesta! Langetkaa polvillenne ja rukoilkaat, te pakanat! Rutto on loppunut, sillä tuli on sen kuluttanut, ja tuo mies, joka levittelee sielun ruttoa, vaan ei ruumiin, on muuttunut Herran lähettilääksi. Oi lapseni, kyllä on isäsi vanha ja heikko, kun täytyi sallia tuon miehen pelastaa sinut! Kun me vuonna 32 viskuukoneella olimme sytyttäneet Braunfels'in linnan ja tulipalon riehuessa ryntäsimme sitä vastaan, ponnistelin minä kolmen kelpo miehen kanssa kaksi tuntia keskellä paksuinta savua, kunnes vihdoinkin saatiin linna rähjä kukistetuksi. Ja nyt liekki vaan kerran lieskautti kasvoilleni, niin jo kaaduin. Vaan miksi ette ole pidättäneet tuota vierasta, jotta olisin ehtinyt häntä kiittää? Vaikka parastahan oli, että annoitte hänen mennä. Minä kyllä tiedän, missä hänet jälleen kohtaan. Siellä, missä sairas hoidotta nääntyy, missä kuollut on hautaamatta, missä ahdistettu sielu apua huutaa, missä rutto uhkaa ja te kaikki muut pelosta pakenette, siellä olen tuon miehen löytävä, jonka te rutto-mieheksi nimitätte. Onpa kuin lähestyisi jo Herran tuomiopäivä! Rutto-mies harjoittelee laupeuden töitä, sillä aikaa kuin puhtaan sanan saarnaajat jättävät seurakuntansa ja esivallan miehet eivät muusta huoli kuin miten he kukin säilyttäisivät maallisen mammonansa. Talonpoika parka turhaan rukoilee Jumalaa, eikä kaikki hänen tuskansa mitään auta. Rääkätköön ja rasittakoon hän itseänsä kuinka paljon tahansa, ei siitä kumminkaan ole enempää hyötyä kuin jos pukkia lypsäisi, tahi aasilta villoja leikkais, tahi hevoselle heittäisi luita järsittäväksi, että se lihoisi, tahi sialle opettaisi kanteleen soittoa. Rutto-miehen luokse minä lähden, hän se on kuitenkin oikea mies — ei ole hänellä verta poskissa, vaan eipä ole pelkoakaan jäsenissä, ja vaikka se olisi syntiäkin, niin huudan kuitenkin korkealla äänellä: Jumala siunatkoon häntä!"
NELJÄS LUKU.
Löhnberg'iläisten hautausmaa on laaksossa kylän takana, peltomaitten keskellä. Puisien ristien välissä on vanha ruumishuone; kolkko ja surullisen näköinen rakennus; muutoin ympäristö näyttää niin ystävälliseltä. Lahn joen rannalle saakka kulkee täältä tuore vihannoiva nurmikenttä, ja metsät sen ympärillä ylpeilevät korkeilla, uhkeilla puillaan.
Löhnberg'istä kaikuu kellojen ääni tähän hiljaiseen laaksoon. Ruumis-kellot ne ovat, vaikka nyt varoitus-kelloina käytetään; niitä soitetaan ruumiita haudattaessa (kello 7 aamulla ja puolenpäivän aikana), soitetaan siksi, että arat ihmiset, joita peloittaa ruttoon kuolleen kohtaaminen, silloin tietäisivät pysyä kotonaan. Taivas oli pilvetön, ilma helteinen ja niin tyyni, että tuskin oljenkorsikaan liikkui. Tukehduttava, haudanomainen rauha vallitsi kaikkialla.
Tänään ei kylästä kannettu kuin yksi ruumis. Ruton aikana oli määrätty, että kuollutta hautaan viedessä, saattojoukon aina tuli kulkea ruumiin edellä. Tämmöinen varovaisuus oli tänään tarpeeton. Molemmat kantajat olivat ainoat saattajat, ja elleivät he hyväntahtoisesti olisi kuolleelle pormestarinrouvalle tehneet tätä viimeistä ystävyyden työtä, niin olisi varmaan hänenkin ruumiinsa, tuhansien muitten lailla, pistetty johonkin siunaamattomaan kuoppaan kuin eläin ikään.