Kun kantajat hätäisesti kokoonpannun arkun kanssa, joka nyt ruumiinkirstun virkaa toimitti, lähestyivät hautausmaan porttia, kohtasivat he siellä peloittavia vartijoita. Kaksi suurta, laihaa koiraa, jotka nälän pakoittamina susien lailla tappelukentiltä ja hautausmailta etsivät ruokansa, katsoivat tulijoita muristen ja hampaat irvessä. Vaan näiden ystävällisesti lähestyessä, pakenivat koirat kuin metsäelävät, sillä elävän olennon ilmautuminen oli heille niin oudoksi käynyt.

Miehet laskivat arkun maahan kappelin kuorin viereen ja alkoivat kiivaasti hautaa kaivaa. Hetken kuluttua katsahti toinen, joka oli vanha suntio, hiukan levähtäessään kumppaniinsa ja sanoi:

— "Toveri, harvoin sattuu kaksi semmoista haudankaivajaa yhteen kuin me kaksi, mutta vaikka heikolta ja kalpeelta näytättekin, niin huomaanpa teidän kuitenkin ymmärtävän vaivaloistakin työtä. On niitä Jumalalla jos jonkinlaisia ruokavieraita, joilla on halua jos johonkin, vaan en ole vielä ketään tavannut, jolla olisi halua semmoiseen kuin teillä. Ruttotautisten majoihin te pistäytte kuin kapakkaan, hirsipuun alla mellastatte te kuin minkä ilo-riuvun ympärillä, ja milloin te tahdotte oikeen raitista ilmaa hengittää, niin lähdette hautausmaalle ja toimittelette siellä arvoisata haudankaivajan virkaa".

— "Sanokaa mieluummin: löytyy kaikenlaisia sotamiehiä", vastasi kalpea vieras. "Löytyy semmoisia, jotka maallisen herransa palveluksessa, omien himojensa tyydytteeksi murhaavat, ryöstävät ja hävittävät. Minä taas olen sotamies, joka taivaallisen Herrani palveluksessa, oman sieluni autuudeksi koetan parantaa, pelastaa, virvoittaa ja suojella. Jos kerran käsitätte sen, miten maallinen sotamies iloisesti voi rientää taisteluun, miksi ette sitten käsittäisi, että Herran sotilas hiljaisella ilolla voi kulkea kaikkien ajallisten vaivojen läpi, pelastaakseen siellä täällä jonkun sielun saatanan verkosta?"

Suntio kuunteli äänetönnä, ja niin he sanaakaan vaihtamatta valmistivat haudan ja laskivat siihen ruumiin. Vieras oikaisi itseään, kuin aikoisi hän lukea rukouksen, mutta suntio huusi käskevällä äänellä:

— "Seis ystäväni! Siunauksen lausun minä!"

Sitten ryhtyivät he nopeasti täyttämään hautaa, ikäänkuin pelkäisivät he pitemmältä viipyä hautausmaalla. Suntio höpisi joka lapionheitolta:

— "Kepeät muijalle mullat, sitä raskaammat ukolle päivät!"

Kun hänen toverinsa kysyi, mitä tämä lauselma merkitsee, ei suntio ensin ollut kuulevinaan, vaan jatkoi yhä työtään. Hetkisen kuluttua vastasi hän, katsomatta ylös:

— "Jokainen lapiollinen multaa, minkä minä tälle haudalle viskaan, on putoova kuin kallion lohkare pormestarin rinnalle, vaan hyvälle Kaisa rouvalle olkoot kepeät mullat. Katsokaas, sillä välin kuin minä, yksin koko Löhnberg'istä, saatan pormestarin rouvaa viimeiseen lepokammioon, häpäisee pormestari lastani ja saattaa hänet perikatoon".