Nämät omituiset haudankaivajat läksivät nyt hautausmaalta takaisin kylään. Siellä oli sillä välin outo näky tarjona. Pormestari oli siellä lain lyhyeen lukenut.
Rummun räminä kuului pitkin katuja, houkutellen akkunoihin harvain jäljellä olevain asukkaitten puoleksi pelkoa, puoleksi uteliaisuutta osoittavat kasvot. Mutta ne poistuivat taas heti, nähtyään tämän saattojoukon, jonka tarkoitusta oli helppo arvata. Ensimmäisenä kulki julistaja rumpuineen ja hänen jäljessänsä kahden raastuvan palvelijan vartioitsemana — Kersti, olki-seppele päässä, kuni ainakin ilmi saatu varas. Seppeleestä riippui otsalle nuo hopeiset rannerenkaat, osoitteeksi jokaiselle, mitä syyllinen oli varastanut. Aika ai'oin vaikeni rumpu ja julistaja ilmoitti silloin rangaistun rikoksen ja tuomion. Tämä oli helpoin, mutta häpeällisin rangaistus. Varkaalla, joka ei vielä ollut kyllin kypsä tyrmään pistää tai hirsipuuhun ripustaa, annettiin tällä tavoin, rikoksen julkirummuttamalla, ensimäinen varoitus ja neuvo lähtemään paikkakuunasta pois.
Kovalla, raa'alla ajalla muuttuu yksityinenkin kovemmaksi ja miehekkäämmäksi tahi tylsäksi tuntonsa puolesta. Me emme sietäisi, mitä esi-isämme ovat sietäneet, he, jotka 30-vuotisen sodan kurjuudessa elivät.
Kersti oli kalman kalpea, hänen polvensa vapisivat ja huulensa usein värähtelivät kuin olisi hän itkuun hyrähtämäisillään! Mutta hänen kasvoillaan asui syvän surun ja häpeän rinnalla myös puhtaan omantunnon loukattu ylpeys. Olkiseppeleellä koristettu morsian ei ollut pahantekijän näköinen, vaan muistutti paremmin vanhan ajan morsiamia, jotka hääpäivänä kirkkoon mennessään panivat ohdake-seppeleen päähänsä, muistutukseksi itselleen, ettei hää-ilonkaan riehunassa saa unhoittaa avioelämän tulevia suruja ja huolia.
— "Tyttö ei näytä juuri suuresti surevan!" sanoi eräs vaimo pienestä katsoja-joukosta, mutta muuan vanha mies vastasi: "Kenpä sitä ihmisen sydämmeen osaa katsoa!"
Pormestari kuuli kaukaa rummun äänen raastupaan, johon hän nyt oli majoittunut, koska ei vielä uskaltanut palata omaan taloonsa. Saattojoukko läheni lähenemistään; kohta sitä kaiketi jo voi raastuvan akkunoista nähdä.
Silloin aukeni ovi ja vanha suntio astui sisään ja hänen muassaan tuo vieras mies. Paavon silmissä paloi vihan tuli. Kuinka olisikaan hän nyt enää voinut itseään pidättää! Hän puisti nyrkkejään, pyöritteli silmiään ja ellei vieras — ikäänkuin lumousvoimalla — olisi hillinnyt hänen kauheata vimmaansa, olisi hän siinä paikassa ruhjonut pormestarin kuolijaksi.
— "Kuulkaas pormestari serkku!" huusi hän, "ma kerron teille pienen jutun. Katsokaas: kun te häpeällisesti hylkäsitte rouvanne ja jätitte hänet latoonne, kurjuuteensa menehtymään, silloin hoiti häntä uskollisesti tuo tyttö, jota tänään rummun räminällä ajetaan kaupungista pois. Te tiedätte sen. Rannerenkaat antoi täti vainaja kuollessaan Kerstille viimeiseksi muistoksi. Te ette välitä minun todistuksistani. No niin! Totuus on kyllä vielä tuleva ilmi. Palatessamme rouvanne kuolin-vuoteelta tapasimme teidät. Me ajattelimme kuollutta tätiä, te vaan rakkauttanne Kerstiin. Muistatteko vielä, miten hän silloin, osoittaen teidän taloanne, sanoi: 'Herra pormestari, tuolla makaa kuollut! Herra Jumala ei puhu, Hän tuomitsee!' — Te muistatte sen kyllä. Tulkaas tänne akkunaan" — ja hän raastoi voimakkain käsin pormestarin mukanaan, huolimatta hänen ponnistelemisistaan. — "Katsokaa tuonne, serkkuseni: rumpu edellä, sen jäljessä tuo kalpea lapsi olkikiehkura päässään, ja vieläpä joukko töllistelevää roskaväkeä viimeiseksi! — Herra pormestari! Jumala ei puhu, hän tuomitsee!"
Tässä silmänräpäyksessä huomasi pormestari tuon vieraan miehen — rutto-miehen, — joka tähän saakka oli pysynyt taampana. Tämä näky se vaikutti vielä monta verta mahtavammin kuin suntion puhe.
Kauhistuneena hoiperteli pormestari taakse päin ja sopersi: