Hänen illalla maata pannessaan oli tuo laulu kuin noiduttu häneen. Satoja kertoja täytyi hänen kauheassa lystillisyydessä uudestaan alkaa noita kauheita sanoja, unta saamatta. Hän koetti kääntää ajatuksensa totisempiin asioihin, mutta ne olivat yhtä kamalat kuin lystillisetkin. Neljäntoista päivän kuluttua tulee hänen vastata tuomari-virastaan… Niin oli rutto-mies ennustanut. Toisin sanoen, rutto-mies oli ennustanut hänelle kuolemata tämän ajan kuluttua, ja näissä aioissa oli hän asiantunteva, jos kukaan. "Vaan jospa minun täytyykin tästä hitoille lähteä, niin en ainakaan vielä tee sitä neljääntoista päivään, en ruttomiehen kiusallakaan!" Niin puhui pormestari itsekseen. Mutta sitten muuttui hän taas yht'äkkiä kovin alakuloiseksi. Mitähän jos tämä polttava kuumuus hänen ruumiissaan jo olisikin sairauden kuumetta? Hän koetteli usein kädellään otsaansa ja valtasuontaan, — joka tosin kyllä tykytti tavallista tiheämmin, ei kumminkaan kuumeen, vaan pahan omantunnon jouduttamana — ja kyseli itseltään, oliko tämä todellakin jo rutto-taudin alkua? Ja taas lauloivat tuhannet salaiset äänet jokaisesta nurkasta hänelle tuota laulua:
"Ja kun mun kuoli vaimoni
Hän pantihin oljillen —"
Pormestari ei kuitenkaan ollut mikään heikkohermoinen mies, joka pelkästä tuskasta tulee sairaaksi. Rohkeana kesti hän tämän kauhean yön moninaiset tuskat, ja kun hän seuraavana aamuna pesi silmistään väsymyksen — ei unta, — pesi hän samalla myös pahat unelmat sielustansa.
Kääntääkseen mielensä muihin seikkoihin, meni hän suureen raastupaan, joka nykyjään myös oli käräjä-tupana, ja alkoi siellä työskennellä. Oven yläpuolelle oli ajan tavan mukaan kirjoitettu raamatun lause vanhasta testamentista. Tämä lause oli pormestarille jo lapsuudesta tuttu, mutta pitkään aikaan ei hän ollut sitä lukenut. Nyt pysähtyi hän sitä lukemaan:
"Katsokaa, mitä te teette! sillä ette te pidä tuomiota ihmisten, mutta Herran edessä, ja hän on teidän kanssanne tuomiossa!" 2 Aikak. 19: 6.
Pormestari säpsähti, sillä tämä lause muistutti hänen mieleensä tuon toisenkin lauseen, jonka ensin Kersti, sitten suntio oli hänelle lausunut: "Herra Jumala ei puhu, Hän tuomitsee!" Ja nyt heräsivät viime yön aaveet taasen, ja uudestaan alkoivat ne kamalan työnsä pormestarin aivoissa. Tuo kevytmielinen laulu, joka yöllä oli häntä vaivannut ja ankara raamatunlause, soivat yhä hänen korvissaan kuin kahden kellon äänet, jotka eivät tahdo sointua yhteen. Illalla sanoi poloinen mies raastuvan palvelijalle, ainoalle uskotulleen:
— "Korvissani soi kuin kahdet kellot; niiden ääni ei käy yhteen, ja tuo soitto se saattaa minut helvettiin!"
Ja kun iltakello soi Löhnberg'in kirkon tornista tuohon rauhaisaan laaksoon, tuntui pormestarista kuin tahtoisi hänen päänsä haljeta. Vanha suntiohan se kelloja soitti, ja pormestarin mielestä kuului niitten kuminasta yhä vanhuksen ääni, joka huusi: "Herra Jumala ei puhu, Hän tuomitsee!" Kellojen vaiettuakin täytyi pormestarin vielä itsekseen laulella noita sanoja kellojen tahdin mukaan.
Seuraavana aamuna arveli raastuvan palvelija, että herra pormestari näytti kovin vaalealta ja väsyneeltä. Pormestarin riutuneet kasvot lensivät tästä tumman-punasiksi, ja raastuvan palvelija sai aika korvapuustin, siitä, ettei osannut eroittaa punaista valkoisesta.
Hetkisen kuluttua talutti hän raastuvan palvelijan akkunaan. Osoittaen petäjää, jossa kaarne istui, kysyi hän sitten, miltä tämän korvissa tuon mustan linnun alituinen huuto kuului. Palvelija vastasi: