— "Omaa nimeänsähän se huutaa: Kaarne! Kaarne! — —-
"Eipäs!" vastasi pormestari suuttuneena. "Ellet olisi kuuro aasi, niin kuulisit sen huutavan: paarit, paarit! Niin, paarit, paarit, on tuo lintu jo kaksi tuntia huutanut minun korvaani. Kaksi tuntia olen jo koettanut karkoittaa sitä pois, mutta jota enemmän minä huudan ja viuhdon, sitä kiinteämmin se pysyy paikoillaan ja sitä kovemmin se kirkuu: paarit, paarit! Juokse minkäs jaksat, ja tuo tänne vanha suntio sekä hänen toverinsa, tuo mies, jonka nimeä en uskalla mainitakaan, tuo vieras kalpea mies, joka katsoo ontoilla silmillään kuin itse kuolema. Heidän täytyy poistaa lumous tästä linnusta, heidän pitää karkoittaa tuo lintu, he yksin voivat sen tehdä, tahi poltatan minä heidät elävältä kuni konsanaankin noidat. Kuules, yhä kovemmin huutaa kaarne. Minä ymmärrän: toista pilliä pitää soittaa hänen herroistaan. No niin, minä vakuutan heille turvallisen pääsön — kuulethan sen! — mutta lintu heidän vaan pitää saada vaikenemaan. Suosiota ja ystävällisyyttä heille lupaan — kirotuille konnille — sillä parempi pala suussa, kuin haava päässä, mutta tuo musta lintu täytyy heidän karkoittaa. Vai olisko rutto-mies itse mielinyt laittautua tuoksi kaarneeksi! Siinä tapauksessa antaisin teille sen neuvon, korkeasti kunnioitettava mustatakkinen herra, että hyvällä sopisitte minun kanssani, olisitte vaiti ja menisitte matkoihinne. Olette tosin aika noita, mutta saattaisittepa sentään joutua minun tuomari-käsiini — uppoaa hyväkin uimari välistä — ja silloin lahja lahjaa kysyisi!"
Näin puhui pormestari, eikä ollut hän kuumeen houreissa eikä juovuksissakaan, vaan aivan selvillä päin. Paha omatunto se vaan pani hänen henkensä valtasuonet ankarampaan liikkeesen, niinkuin toissa päivänä oli hänen ruumiinsakin valtasuonet saanut kovempaan sykkinään.
Palvelija palasi, tuoden sen sanoman, että lukkari tyttärineen samoinkuin ruttomieskin olivat kadonneet. Koko roskajoukosta — kertoi palvelija — ei ole jäljellä kuin Konrad yksinään, tyrmässä lujien lukkojen takana. Eiköhän sopisi tuoda seppää? Hän kun on tuon vanhan velhon tuleva vävy, niin kenties saisi hän kaarneen karkoitetuksi.
— "Ei, ei!" vastasi pormestari kiivaasti ja lujasti. "Seppä pysyköön tyrmässä. Hänen tähtensä ei kaarne huuda. Hän on ennen aamukellon soitua sytyttänyt ahjonsa ja kärsii ansaitun rangaistuksen!"
Vielä samana päivänä levisi kaupungissa se huhu, että vanha suntio ja ruttomies olivat pormestarille, hänen syntiensä tähden, ennustaneet kuolemata ennen neljäntoista päivän kuluttua. Tämä seikka oli pian ainoana puheen-aineena Löhnberg'iläisillä.
Pormestarin käytöstä, liikkeitä ja puhetta ruvettiin tästä hetkestä tarkasti silmällä pitämään, mutta, yhtä huolimattomasti hän näytti elävän kuin ennenkin. Raastuvan palvelija yksin tiesi kertoa muusta, ja kasvojen kalpeasta väristä sekä kuopalle käyneistä poskista saattoi arvata, mitä tuskia pormestari yksinäisinä hetkinä ja unettomina öinä sai kärsiä. Virassaan muuttui pormestari vireämmäksi ja oikeutta harrastavammaksi kuin koskaan ennen, niin että Löhnberg'iläiset arvelivat: jos heidän pormestariaan alusta alkain olisi uhattu rutolla, niin olisi heillä ollut paras kaupungin-hallitus koko maassa.
Jota lyhyemmäksi tuo neljäntoista päivän loma-aika kävi, sitä kauheammaksi muuttui pormestarin tila. Viimeistä päivää hän enemmiten pelkäsi. Tosin kasvoi jokaiselta päivältä se mahdollisuus, että koko ennustus olisi ollut pelkkää tuulen pieksämistä, mutta samalla sen täyttymisenkin mahdollisuus supistui yhä pienempään ja pienempään aikaan. Kaikki me olemme kuoleman-rangaistukseen tuomitut, mutta suurimpana sieluntuskana, johon pahantekijätä tuomitsemme, pidämme sen, että hän ennakolta tietää kuolinhetkensä.
Lopulta oli pormestari jo aivan vakuutettu siitä, että hän yöllä neljättätoista päivää vastaan kääntyisi ruttoon. Hän päätti siis siksi yöksi paeta lujimpaan linnaan, mikä tältä viholliselta voi suojella. Tämän linnan luuli hän löytäneensä kaupungin yhteisessä leivin-uunissa, Hikoaminen on talonpojan paras lääke kaikissa taudeissa, ja varsinkin pidettiin sitä erittäin tehokkaana keinona ruttoa vastaan. Tuskasta oli pormestari jo hikoillut kolmetoista yötä, nyt tahtoi hän koettaa oikeata lääkkeeksi määrättyä hikoamista.
Sinä päivänä — se oli maanantai — olivat kaupunkilaiset leiponeet leipänsä täksi viikoksi, niin että uunissa vielä yöllä oli ankara kuumuus. Pormestari ei kuitenkaan yksinään uskaltanut viettää yötänsä leivintuvassa. Hän uskoi siis viimeiselle ystävälleen, raastuvanpalvelijalle tämän salaisuutensa; käski hänen pukeutua viittaan ja varustautua pertuskalla sekä vartioida tämä yö leivintuvassa.