Löhnberg'iläisten yhteinen leivin-uuni oli — ja on vieläkin — ulkopuolella kaupungin muureja, linnavuoren juurella, lähellä sitä lätäkköä, jonka yläpuolella äsken palanut paja ennen oli seisonut. Oven kamanaan oli kirjoitettu:
"Täällä naiset leipiä paistaa
Ja kakkuja, jotka hyvältä maistaa.
Oi Herra nälästä varjele,
Ja siunaa aina leipämme!"
Ensiksi istuttiin pieneen leivintupaan, jonka perällä sitten uuni oli.
Ilta hämyssä, päivän hälinän laattua, hiipi pormestari saattajinensa tuohon yksinäiseen rakennukseen. Mitä ankarin etelämainen kuumuus vallitsi vielä uunissa, sillä siihen aikaan ei puita säästetty, ja pääliseksi tuoksusi se oikeen herttaisesti äskenleivotulta leivältä.
Pormestari tutki tarkasti mustuneet hiilet, ettei itsekin yöllä paistuisi, kömpi sitten uuniin ja veti luukun niin kiinni, että vaan raon kautta voi nähdä tupaan ja raitista ilmaa hengittää. Raastuvan palvelijan käski hän vartioida itse leivintuvassa, ei oven ulkopuolella, ettei joku ohitse kulkija häntä huomaisi. Hänen oli kuitenkin suotu pitää tuvan ovea auki, sillä muutoin olisi miesparan myös täytynyt kestää samallainen sauna-temppu.
Uunissa olija sai pian kokea kauheinta kuumuutta. Täällä hikoili hän edeltä käsin ainakin kahden ruttotaudin varalta. Tämän ulkonaisen kuumuuden kesti hän kuitenkin helposti, mutta sisäinen tuska, joka häntä poltti, oli moninverroin kamalampi.
— "Miten kauhean tulista mahtaneekaan helvetissä olla", ajatteli hän itsekseen, "kun täällä uunissakin jo on näin kuuma!"
Tuore leivän haju, joka alusta tuoksusi niin suloiselta, tuntui hetken kuluttua jo aivan tukehuttavalta. Miltä mahtaneekaan sitten tuntua paholaisen pätsissä, jossa tuhat kertaa tuhannen vuoden kuluessa ei saa muuta haistaa kuin pi'en ja tulikiven hajua!… Viimeiseltä kävi leivän haju hänestä niin inhoittavaksi, ett'ei hän enää luullut saattavansa koskaan panna leivän palastakaan suuhunsa, ja varmaan, arveli hän, on tuo siunauskin, jonka ovikirjoitus lausuu, otettu pois hänen leiviltänsä. Ja tässä hän ensi kerran elämässään ajatteli, kuinka hän näinä viimeisinä aikoina oli monen miehen nähnyt nälkään nääntyvän, antamatta hädän-alaiselle apua.
Poloinen syntinen, koetteli rukoilla. Silloin hänelle juolahti mieleen, että näitä rukouksia sopi verrata kolmen miehen kiitosvirteen tulisessa pätsissä, ja niinpä rupesi hänkin laulamaan. Mutta itse piru se varmaan hänen lauluansa johti, sillä se muuttui yhä vaan tuoksi lauluksi:
"Ja kun mun kuoli vaimoni,
Hän pantihin oljillen —".