Ja hänen rukouksensa sekä laulunsa tuntui hänestä Jumalan sanan pilkkaamiselta, sillä tämmöistä laulua eivät Sadrach, Mesach ja Abednego suinkaan laulaneet, istuessaan Nebukadnetsarin hehkuvassa uunissa.
Koska ei rukoileminen kuitenkaan pormestarilta onnistunut, rupesi hän luukun ra'osta katselemaan tupaan, jonka avonaisen oven kautta saattoi nähdä ulos asti. Mutta siellä hänen silmäinsä edessä olivat juuri palaneen pajan rauniot, ja silloin suntion kevytmielinen laulu ja hänen tyttärensä uhkaava lauselma saattoivat hänen mielensä taas hourauksiin.
Epätoivossaan päätti hän alottaa puhetta vartijansa, raastuvan palvelijan kanssa, joka, nojautuen tuvan seinää vasten, seisoi liikkumatonna, ikäänkuin nukkuisi hän. Pormestari lausui hänelle ystävällisiä sanoja ja koetti oikein mielevästi puhella uunistansa. Mutta toinen ei vastannut sanaakaan. Pormestari korotti äänensä yhä kovemmaksi, huusi häntä nimeltään — mutta turhaan, ei vastausta. Silloin hyppäsi hän viimein vihan vimmassa ulos uunista. Mitähän, ajatteli hän — ja tämä ajatus häntä kauhistutti — mitähän, jos piru hyväksi aluksi olisi ensin vääntänyt niskat nurin hänen toveriltaan? Vaan kun pormestari tarttui vartijansa viittaan, herättääkseen häntä, jäi se hänen käteensä ja tanko, jonka ympärille se oli ripustettu, kaatui maahan ja hattu tangon päästä vierähti lattialle. Peitsi se yksin pysyi pystyssä. Sen oli palvelija iskenyt kiinni lattiaan, jättäen niin tämän sekä hattunsa ja viittansa tänne vartioitsemaan tuota kamalata miestä. Itse hän sillä välin kauniisti hiipi kotiinsa ja kävi levolle lämpimään vuoteesensa.
Pormestari kömpi kokonaan masentuneena takasin uuniinsa ja lukitsi oven niin tiviisti, että oli vähällä tukehtua eikä enää ollenkaan kurkistanut ulos raosta. Raastuvan palvelija oli ainoa, jolle pormestari aina oli osoittanut suosiota; pormestaria oli tuon kerjäläisen kiittäminen nykyisestä hyvästä toimeentulostaan. Ja tämä ainoakin oli pelkurina hiipinyt pakoon niin kohta kuin hänen suojelijansa pyysi häneltä ensimmäistä pientä uhrausta, ja jättänyt hänelle linnunpelotuksen, auttavaisen ystävän sijaan! Silloin näki pormestari ensi kertaa oman sydämmensä kovuuden ikäänkuin peilistä. Hänen jääkylmä itsekkäisyytensä — sehän se oli ollut alkujuurena hänen pahempiin synteihinsä. Hän oli vähällä itkeä, ajatellessaan, että niin halpa olento kuin raastuvan palvelija hylkäsi hänen ystävyytensä, ja hänestä oli kuin seisoisi hän nyt jo sen Oikeuden edessä, jota rutto-mies oli hänelle ennustanut. Nyt hän vasta huomasi, miltä hänen vaimostaan mahtoi tuntua, kun hän oli jättänyt hänet tuskaan ja hätään.
— "Mutta pitääkös minun sitten", niin ajatteli hän sitten taas, "oikeen hengelläni maksaa tämä? Onhan mailmassa paljon suurempiakin hunsvotteja, joita ei ollenkaan rutolla uhata ja jotka elävät vanhoiksi kuin Methusalem! Onko Jumalankin oikeus samallainen kuin ihmisten, joka pienet varkaat kostaa ja suuret kunniaan nostaa? Ei, vielä on toki kaukana minun vuoroni kärsiä syntieni tähden! Juuri sentähden, että Jumala on vanhurskas, ei Hän nyt vielä saata vaatia minua tuomiolle". Näin vetosi tuo katala mies Jumalan vanhurskauteen, juuri Jumalan vanhurskautta karttaakseen, ja näissä lohduttavissa ajatuksissa, ettei hän muka vielä ollut pahimmista pahin, vaipui tämä melkeen hermottomaksi uupunut mies syvään uneen.
Aurinko oli jo korkealla, kun raastuvan palvelija hengästyneenä juoksi leivintupaan, tempasi uuninluukun auki ja kerta toisensa perään huusi: "Herra pormestari! Herrat kaupungista ovat tulleet, kerran taas pitämään tutkinto-oikeutta Löhnberg'issä. Puolen tunnin kuluttua tulee teidän saapua raatihuoneesen ja joutuisaan kutsua kaupunkilaisetkin tutkinto-oikeuteen".
Pormestari, joka juuri oli uneksinut viimeisestä tuomiosta, heräsi kuin uuteen elämään, kuultuansa, että puhe olikin vaan pelkästä tutkinto-oikeudesta. Jos uskoton palvelija olisi tuonut hänelle muita sanomia, niin olisi hän vääntänyt häneltä niskat nurin, nyt sitä vastoin oli pormestari vähällä karata hänen kaulaansa. Yö oli kulunut, ja hän oli terve; ruttomiehen ennustus oli käynyt toteen: hän oli vaadittu oikeuteen. Hän nauroi itseänsä, vaikka hän, muinoin niin väkevä mies, tuskin jaksoi ryömiä uunista ulos. Tänäänhän oli pyhän Perttulin päivä, jolloin oli tapana pitää Löhnberg'issä tutkintoa. Moiseen tietoon ei profetan lahjoja tarvinnut. Mutta tämä tapa oli näinä viimeisinä sota- ja rutto-vuosina jäänyt unohduksiin, ja pormestari oli kaikista vähimmin tullut ajatelleeksi Perttulin päivää? Semmoista Oikeutta hän ei pelännyt, jossa maalliset tuomarit tuomitsivat; tuomareista, arveli hän, ei ole yksikään parempi minua, eikä korppi korpilta silmää puhkaise. Siksi iloitsi hän tutkinto-päivästä, kuin olisi se ukkosensyötti, joka johtaa pois taivaallisen oikeuden ukkos-iskut.
Tutkinto-oikeuden jäsenet, virkamiehet, pormestarit, kylänvanhimmat ja valamiehet olivat jo istumassa raatihuoneen salissa, kun Löhnberg'in pormestari astui sisään riutunein kasvoin ja vaatteet epäjärjestyksessä, täyttäen koko tuvan vasta paistetun leivän hajulla.
Ne vähälukuiset kaupunkilaiset, jotka olivat säilyneet viimeisten vuosien hädältä ja kurjuudelta, saivat hyvin sijaa tässä pienessä huoneessa. Tutkinto-oikeuden asiana oli kaupunkilaisten läsnäollessa tutkia paikkakunnan poliisivirastojen toimia ja tehdä semmoisia tarkastusmatkoja sekä säännöllisesti, määrättynä aikana, että myös äkkiarvaamattakin. Sen tuomittavina olivat sellaiset rikokset, joihin pormestarin tuomiovalta ei ulottunut. Ruton aikana oli tutkimukset ja tuomiot jätetty Herran huostaan, ja senpä vuoksi piti kansa tutkinto-oikeuden jälleen kokoumista kulkutaudin lakkaamisen merkkinä.
Pormestari, vaikka näyttikin kurjalta, seisoi kumminkin lujana sijallansa ja näytti arvokkaalta, kuten konsanaankin.