Valantehnyt kirjuri luki kuuluviin kuusitoista tutkintopykälää, joissa tiedusteltiin, oliko kaupunkilaisten joukossa ketään joka oli varastanut, pettänyt tahi Jumalan sanaa pilkannut ja ylipäänsä mitä poliisijärjestykseen kuului. Kuhunkin pykälään täytyi pormestarin vastata, ja kirjuri pani vastaukset pöytäkirjaan.
Kirjuri oli jo lukenut viimeisen, kuudennentoista pykälän, joka sisälsi Löhnbergiläisten mielestä sangen viattoman kysymyksen, oliko muka täällä joku levittänyt kielletyitä, kunniata loukkaavia kirjoja. Kaupunkilaiset alkoivat jo lähteä pois, kuuntelematta tuota tutkinto-pykäläin loppuliritystä, jota olivat jo ennestään tottuneet pitämään turhanpäiväisenä koristuksena, kun tuomari vaati hiljaisuutta ja käski kirjurin lukea loppulauseenkin harvaan ja selvästi.
Pykälä kuului: "Mutta jos nyt niin tapahtunut on, että pormestari tai kylänvanhimmat syypääksi johonkuhun puolueellisuuteen nähdyt ovat tahi tieten taiten vääryydellä loukanneet jonkun oikeutta ja kunniata, niin tahdomme me totisella ankaruudella asian huomioon ottaa ja syyllisen tilille vetää".
Kirjurin luettua nämät sanat, raivasi oikeudenpalvelija tietä kokoontuneen väkijoukon läpi ja toi sisään Konrad-sepän sekä suntion tyttärineen.
Vanha Paavo astui tuomaripöydän eteen ja puhui:
— "Teidän luvallanne! Minä syytän pormestariamme siitä, että hän on täydellä tiedolla väärin tuominnut minun lapseni ja loukannut hänen kunniatansa".
Pormestari hypähti ylös tuoliltaan ja huusi:
— "Älkää päästäkö tuota ihmistä valittamaan! Hän on kirottu noita ja loitsija, omiansa roviolla poltettavaksi!"
Mutta rohkeasti astui suntio vimmastuneen pormestarin luokse ja vastasi tyyneesti:
— "Herra pormestari, yhden lauseen vaan sanon teille; lauseen, jota eivät loitsijat juuri käytä: 'Herra Jumala ei puhu, hän tuomitsee!'"