Silloin raukeni kerrassaan pormestarin mielenlujuus, ja hänen kiusatun sielunsa salaisuus tuli selvästi ilmi.
— "Viekää pois näkyvästäni nuo kolme ihmistä!" huusi hän vavisten ja hehkuen kuin kuumeesta. "Neljätoista päivää jo ovat nuo naamat minua vainonneet ja lisäksi vielä, neljäs kalpea kuolonkuva, ja mihin vaan käännynkään, — aina on vanha Paavo-noita kirottua lausettansa mun korvaani huutamassa!"
Valamiehet katsahtivat hämmästyneinä, äänettöminä toisiinsa. Mutta kun pormestari, vihasta kuohuen, yhä huusi ja pauhasi suntiolle, niin antoi tuomari viedä hänet sivuhuoneesen siksi kuin hän rauhoittuisi.
Sitten käski tuomari suntion, totuudessa pysyen, kuin olisi hän tehnyt valan, kertomaan, mitä hän asiassa tiesi. Paavo kertoi suorin sanoin, miten pormestari häpeällisesti oli hyljännyt sairaan rouvansa, miten Kersti vapaasta velvollisuuden tunnosta oli ottanut hyljätyn tädin hoitoonsa ja siitä syystä taivuttanut Konrad'ia sytyttämään ahjonsa ennen määrättyä aikaa.
Vielä kertoi hän totuuden noitten hopeisten rannerenkaitten suhteen, puhui pormestarin epäsiveellisistä aikeista, hänen kostonhimostaan ja selitti asian niin liikuttavalla vilpittömyydellä, että muittenkin, eikä ainoastaan tutkinto-oikeuden valamiesten, olisi pitänyt tulla asiasta vakuutetuiksi.
Mutta sitten kääntyi hän talonpoikain puoleen. Korotetulla äänellä ilmoitti hän vielä tahtovansa heille kertoa aivan eriskummallisen uutisen. Hänen itsensä ei koskaan olisi onnistunut paljastaa pormestarin vehkeitä; voimakkaampi mies oli häntä auttanut, nimittäin tuo mies, jota he ruttomieheksi nimittävät. Hän oli ollut suntion ja Kerstin paras todistaja. Hän se oli Dillenburg'iin tietoja toimittanut Löhnberg'in pormestarin vehkeistä. Ruttomiehen korkeitten suosijain ja ystävien toimesta oli tutkinto-oikeus taaskin kerran tullut Löhnberg'iin. Ei kukaan tässä tuvassa, ei edes virkamiehetkään tiedä tarkoin, kuka tämä ruttomies oikeastaan on; mutta hän yksin sen tietää, vaikka vasta eilispäivästä saakka. Ja sitten korotti vanhus äänensä yhä mahtavammaksi ja saarnaten lausui:
— "Paljon sairaita, vangittuja, nälkää näkeviä, hyljätyitä makasi näinä aikoina teitten varsilla. Papit tulivat ja ohitse kulkivat, Levitat tulivat ja ohitse kulkivat, niinkuin evankeliumissakin. Tämä mies se yksin vain tuli vierailta mailta meidän tienoillemme, ja kun hän tämän kurjuuden näki, tuli hänen heitä sääli. Ja hän sitoi haavamme ja valoi öljyä niihin ja viiniä; hän paranteli sairaita, lohdutteli kuolevia, hautasi kuolleita. Missä rutto oli, siinä oli hänkin, ja te nimititte hänet ruttomieheksi. Mutta hänpä ei ole ruttoa tuonut, vaan on sen masentanut, ja tässä laupeuden työssä on hän pannut henkensäkin alttiiksi. Ja tämä ainoa, joka on meitä kaikkia saanut häpeemään, ei ollut pappi eikä Levita, hän oli Samarialainen. Ruttomies oli — Jesuitta, nimeltänsä Rutgerus Hesselmann. Hän oli kutsuttu Westfalista kääntämään uskollisia protestantteja, mutta hänpä osasikin valita paremman toimen täällä. Hän kulki Westerwald'it ja Lahn'in laaksot, saarnaten parannusta ja apua antaen, ja jos milloin hyljätyn tapasi, ei hän kysynyt oliko se lutherilainen vai paavilainen. Milloin hän näki kuolleen tienvieressä makaavan — oli se lutherilainen tai paavilainen — nosti hän hänet aivan yksinään hartioillensa ja valmisti hänelle leposijan siunattuun maahan. Hänen kaltaistansa Jesuittaa ei enää löydy maailmassa. Sen sijaan, että olisi kostoa saarnannut, teki hän rakkauden töitä. Ruttoa, nälkää ja epätoivoa vastaan käytti hän miekkaansa tehokkaammin kuin mikään muu Jesuitta Lutherusta, Zwingliä ja Kalvinia vastaan. Palkaksi kaikesta uhraavaisuudestaan sai hän sen, että itsekin sairastui ruttoon. Eilen kuoli Rennerod'issa ruttoon se mies, jota te ruttomieheksi kutsutte. Lutherilaisia ja paavilaisia seisoi hänen kuolinvuoteensa ympärillä ja uskolliset protestantilliset papit surevat Jesuittaa. Tämmöinen on kertomus laupiaasta Samarialaisesta, josta evankeliumi kertoo, ja nyt kuten silloinkin huutaa teille Jesus lopuksi: 'menkäät ja tehkäät te myös niin!'"
Suntion vaiettua oli raastuvassa hiljaista kuin kirkossa. Olipa kuin rukoelisivat he kaikki kuolleen Jesuitan puolesta.
Viimein käski tuomari tuoda pormestarin jälleen sisään. Sivuhuoneen ovi avattiin, — mutta siellä makasi pormestari liikkumattomana lattialla. Hän oli saanut halvauksen. Ruttoon ei hänen tarvinnut kuolla. Hänen omat himonsa ja hänen paha omatuntonsa olivat hänet surmanneet, kun hän — tuo kovasydämminen mies — oven takaa kuunteli suntion innokkaita sanoja laupiaasta Samarialaisesta. Sattumuksesta oli pormestari kiireessä viety syytettyjen tupaan, ja talonpojat päättivät, että itse piru se täällä pääpesässään oli vääntänyt niskat nurin pormestarilta.
Tästä hetkestä saakka ei suntio enää ennustellut, mutta Löhnberg'in viisaana patriarkkana häntä aina pidettiin. Hän sai tästä lähin yhä suuremmassa määrin kaupunkilaisten kunnioitusta puoleensa ja eli vielä monta vuotta päälle viidenkahdeksatta. Yksi hänen ennustuksistaan kävi kuitenkin vielä toteen: tuli, joka poltti Konrad'in pajan, oli todellakin tehnyt rutosta lopun. Pormestarin rouvan jälkeen ei kukaan enää Löhnbergissä ruttoon kuollut. Parempia aikoja tuli taaskin, tuli rauhaa, tuli terveyttä ja menestystä. Jälkeenjääneet oli murheen ja tuskan tuli puhdistanut; taudin tempaamien kuolema oli ollut uhri-kuolemaa, josta uusi elämä nousi itämään.