Kerstin isä, Paavo Kreglinger, oli näet seurakunnan suntio ja kellonsoittaja, vaikka hän sitä paitsi piti myöskin pientä rihkamakauppaa. Ihmiset kutsuivat häntä yleisesti vaan "profetaksi", ja hän käyttelikin tätä lisänimeään vähin hyödykseen. Hänellä luultiin olevan ylenluonnollinen näkövoima salaisten asiain suhteen. Kerran oli suntio eräälle sotaoikeuden lautamiehelle, joka terveenä ja raittiina käveli kadulla, yht'äkkiä ikäänkuin haltioissaan huudahtanut: "Tuon silmissä näen ma kuoleman; huomenna saa puuseppä valmistaa hänelle kirstun". Talonpojat pudistelivat päätään, eivätkä ottaneet tuota uskoakseen, ja lautamies, josta hän tämän oli sanonut, nauroi koko asialle. Mutta huomis-aamuna lautamies kuolikin. Siitä päivästä saakka uskoivat Löhnberg'iläiset, että asiat, jotka muille ovat syvintä salaisuutta, Paavolle olivat tietyt ja ilmeiset. Lopuksi luuli hän itsekin olevansa profeta. Tarkoilla harmailla silmillään huomasi hän ihmisten syvimmätkin salaisuudet ja virkkoi monta muistettavaa lauselmaa. Kellonsoittajana oli hänelle joka hetki avoinna kirkontorni, ja sieltä hän, kuni muutkin astrologit tähtitornistaan, tutkisteli tähtien juoksusta ihmisten kohtaloita. Sinne kuljetteli hän kaikenlaista vanhaa romua: vanhoja almanakkoja, vaakunakirjoja, tähtitauluja ja alkemistain kirjoituksia. Ja tällaista rojua käsiinsä saatuaan saattoi hän päiväkaudet tutkistella niitä, istuen liikkumatta kolmijalkaisella tuolillaan kuin Pythia kolmihaaralla. Tämän kautta hänen viisautensa suurissa määrin lisääntyi ja hänen kauppa-asiansa suuressa määrin huonontui, ja usein soitti hän aamukelloa keskipäivällä ja iltakelloa sydän-yöllä.
Kerstin ehdottama lohduttaja oli siis tämä profeta.
Pormestarin rouva otti nyt taskustansa kaksi paksua hopeaista rannerengasta, ojensi ne Kerstille ja sanoi: "Katsos, Kerstiseni! Morsianna ollessani sain nämät lahjaksi sulholtani, pormestarilta. Ilolla vastaan-otin ne — mutta katkerilla kyyneleillä olen niitä sittemmin kostuttanut, säilyttäessäni niitä kuin pyhää aarretta koko surullisen avioliittoni ajan. Sinä yksin olet minua lohduttanut tämän viimeisen hätäni aikana. Ota nämä rannerenkaat muistoksi minulta; vaan älä käytä niitä joka päivä: ainoastaan pääsiäisenä, helluntaina ja jouluna. — Mitä oli elämäni, että mä kuolemata pelkäisin? Kerranhan kuitenkin täytyy kuolla, ja koska myös keisarin, kuninkaan ja itse armollisen ruhtinaammekin pitää se taival astuman, niin mitäpäs meikäläinen siitä valittaakaan! — Miestäni minun vaan käy sääli, vaikka kohta hän on mua pahoin kohdellut. Niin, minä surkuttelen häntä suuresti. Kuka nyt hänen vaatteistansa huolen pitää, kuka hänelle hänen mielensä mukaista kaurapuuroa keittää?!"
Kersti otti itkusilmin rannerenkaat ja kääri ne esiliinaansa. Sitten sanoi rouva taas: "Mustaksi lyö silmissäni! Kersti, älä käytä usein rannerenkaitani, ainoastaan suurina juhlina — ettes tule ylpeäksi. Eikä niitä myöskään tarvitse liian usein kirkastaa; hopeata se vaan kuluttaa".
Hetkisen kuluttua huusi hän jälleen, kohottautuen vuoteeltaan: "Miksi otat mua jaloista kiinni, Kersti, sun kätesi ovat niin jääkylmät!"
Kersti seisoi hyvän matkan päässä vuoteesta. Hän ajatteli itsekseen: "Kuolema kai se tädin jalkoja kouristaa", ja tuijotteli vuoteen pääpuoleen, kuin olisi hän siellä luullut ilmeisesti näkevänsä kuoleman, tuon kamalan viikatemiehen. Rauha kasvoillaan laski vaimo parka päänsä tyynylle ja erotessaan täältä huokasi hän: "Ihmiset ovat minut hyljänneet, siksi ottaa Herra minut luokseen!"
Kersti katseli äänetönnä, kädet ristissä, ruumista ja aikoi juuri lähteä pois, kun hänen isänsä, suntio, astui latoon.
Hän katseli pimeään nurkkaan.
— "Kuollut!" virkkoi hän, ja Kersti toisti "kuollut!"
Mutta silloin valtasi tytön yht'äkkiä kuoleman kammo. Kauhistuneena katseli hän tuonne olkikimppujen ja vanhojen vaaterepaleitten keskelle vaipunutta ruumista, ja rutonpelko, jota hän ei tähän asti ollut tuntenut, tuli hänen päällensä. Hän tahtoi paeta.