"Sekä veljeni että minä", sanoi herra Philip, "kunnioitamme emäntäänne niin paljon ja tunnemme häntä kohtaan niin suurta myötätuntoa sekä uskomme hänen kykenevän todistamaan viattomuutensa, että me näiden hirveiden olosuhteiden vallitessa tahdomme säästää häntä niin paljon kuin mahdollista. Senvuoksi olen minä tullut tänne niiden henkilöiden mukana, joiden tehtävänä on toimeenpanna veljeni allekirjoittama vangitsemismääräys…"
"Vangitsemismääräys!" huudahdin minä, saaden takaisin puhekykyni
"Ettäkö emäntäni vangittaisiin?"
"Sekä hän että te", vastasi herra Philip. "Muuan todistaja on vannonut, että rikoksen tekijä on emäntänne, ja että te olette hänen kanssarikollisensa."
"Kuka on se todistaja?"
"Emäntänne kamarineiti, joka aamulla saapui veljeni luo ja teki asianomaisen valan."
"Se todistus on väärä!" huudahdin minä kiivaasti, "se on väärä sekä emäntääni että minuun nähden."
"Minä toivon — niin, tahdon sanoa enemmänkin, minä uskonkin, että niin on asian laita", virkkoi herra Philip. "Mutta täytyy tietysti tulla todistetuksi, että hän on vannonut väärin, ja kuulustelu on pidettävä tavanmukaisessa järjestyksessä. Te lähdette vaunuilla toisen seuralaiseni mukana; minä jään tänne sen miehen kanssa, joka jäi odottamaan eteiseen, ja ennenkuin emäntänne vangitaan, toimitan minä tänne lääkärin, jonka on ratkaistava, voidaanko emäntänne nykyisessä tilassaan siirtää täältä pois."
"Voi emäntä raukkaani!" huudahdin minä. "Tästä koituu hänen kuolemansa."
"Minä pidän huolen siitä, ettei isku kohtaa häntä liian kovasti, vaan niin lievästi kuin mahdollista. Olen tullut tänne yksinomaan sitä varten. Minä kunnioitan häntä suuresti ja otan syvästi osaa hänen murheeseensa, jonkavuoksi minä koetan auttaa kaikin mahdollisin tavoin häntä kantamaan tätä kuormaa."
Kuulla mitä hän sanoi ja huomata, että hän todella tarkoitti hyvää, oli ensimäinen pieni lohdutus siinä kamalassa onnettomuudessa, joka meitä oli kohdannut. Minä tunsin rajua vihaa sitä naista kohtaan, joka oli tehnyt kaikkensa häväistäkseen emäntäni hyvän nimen ja maineen sekä tehdäkseen lopun minunkin elämästäni; mutta muuten olin minä tuosta odottamattomasta iskusta aivan lamautunut. Herra Philipin täytyi huomauttaa, että minun oli jo aika nousta vaunuihin, sillä viivytteleminen ei olisi miksikään hyödyksi; minä noudatin hänen kehotustaan ja sanoin hänelle hyvästi. Mutta minun silmieni edessä oli aivan kuin sumua, niin etten löytänyt ovea. Herra Philip aukaisi sen minulle ja lausui pari ystävällistä sanaa, jotka tuskin kuulin. Eteisessä odottanut mies saattoi minut vaunuihin ja minut vietiin pois — vankina ensi kerran elämässäni.