Minä muistin äkkiä emäntäni rannerengasten ja nenäliinojen katoamisen. Minä kerroin siitä asianajajalle ja kuvailin sen hetken, jolloin emäntäni oli huomannut varkauden.
"Epäilikö emäntänne Josephinea ja tekikö hän hänelle kysymyksiä?" kysyi asianajaja kiihkeästi.
"Ei, herra. Ennenkuin emäntäni oli ehtinyt sanoa sanaakaan, kysyi Josephine röyhkeästi, epäiltiinkö ehkä häntä ja ilmotti julkeasti, että hän kyllä heti antaisi tutkia laatikkonsa."
Asianajaja kävi tulipunaiseksi. Hän hypähti ylös tuoliltaan ja löi minua olalle niin kovasti, että minä luulin hänen tulleen hulluksi.
"No jumalan kiitos", huudahti hän, "vihdoinkin meillä on yksi valtti tuota pirullista naista vastaan!"
Minä katselin häntä hämmästyneenä.
"Hyvä ystävä", jatkoi asianajaja, "ettekö käsitä, miten asian laita on? Josephine on varas. Minä olen siitä yhtä varma kuin että te nyt istutte siinä. Hän ei ole tehnyt tuota hävytöntä syytöstä emäntäänne vastaan ainoastaan siksi, että saisi kostaa, — se on myös parhain keino, millä hän peittää varkautensa ja saa pitää koristeet omanaan. Hänellä on nyt hyvää aikaa kätkeä ne. Odottakaa! Minun täytyy tietää tarkalleen, mitä nuo korukalut ovat. Kaksi rannerengasta, kolme sormusta ja joukko pitsinenäliinoja. Eikö niin?"
"Niin, herra."
"Emäntänne saa kuvailla minulle nuo tavarat yksityiskohtaisemmin, ja sitten minä ryhdyn tarpeellisiin toimenpiteisiin. Hyvästi, William! Säilyttäkää rohkeutenne. Minun on syy, ellei Josephine kohta joudu oikeaan paikkaansa — syytettyjen penkille."
Tämän sanottuaan hän lähti.