Saapuessani satamaan löi kello yksitoista, eikä siellä näkynyt yhtäkään alusta. Isäntäni alus oli juuri ennättänyt lähteä rannasta. Minä olisin ottanut veneen ja soutanut aluksen jälkeen, mutta rannalla olevat merimiehet nauroivat minulle, sillä kuunarilla oli kelpo myötäinen tuuli, ja sitäpaitsi lisäsi myötävirta sen vauhtia.
Minä palasin kotiin raskain sydämin. Ainoa minkä voin tehdä, oli lähettää kirje Tukholmaan, poste restante.
Seuraavana päivänä näytti lääkäri emännälleni sen kirjelipun, jonka minä olin hänen mieheltään saanut, ja pari tuntia myöhemmin sai rouva itse kirjeen, jonka päällekirjoitus oli herra Meeken käsialaa. Tämä selitti, miksi häntä ei enää nähtäisi Darrockissa ja ylisti minua ymmärtäväiseksi ja uskolliseksi palvelijaksi, joka oikealla hetkellä olin antanut hänelle hyvän neuvon.
Tieto miehensä matkustamisesta ei tehnyt emäntääni ollenkaan sellaista vaikutusta kuin tohtori oli kuvitellut. Sensijaan että hän olisi joutunut murheen valtaan, tuli hän pahatuuliseksi ja äkäiseksi; nähtävästi loukkasi se hänen itsetuntoaan, että hänen miehensä pienellä kirjelipulla ilmotti matkastaan ainoastaan palvelijalle.
Sen lisäksi teki häneen kiusallisen vaikutuksen myöskin herra Meeken kirje. Hän vaati itsepintaisesti saada nousta vuoteesta, ja kun hän oli pukeutunut ja tullut alas, syytti hän minua kiivaasti siitä, että olin sekaantunut minua yläpuolella olevain henkilöiden asioihin ja sanoi, että hänellä oli hyvä halu ajaa minut pois talosta. Minä en millään tavoin puolustautunut, sillä minä otin huomioon hänen huolensa ja surunsa ja siitä johtuneen ärtyneen mielenlaadun, ja sitäpaitsi tunsin minä hänen sydämensä hyvyyden siksi hyvin, että tiesin hänen varmasti pyytävän anteeksi kovia sanojaan heti kun hän rauhoittuisi. Ja oikeassa minä olinkin. Sillä vielä samana iltana kutsutti hän minut luokseen ja pyysi liikuttavalla tavalla anteeksi pikaisuudessa lausumiaan loukkaavia sanoja. Hän puhui niin rakastettavasta, että se olisi sulattanut kuinka kovan sydämen tahansa. Viikot kuluivat toisensa perästä, mutta herra James Smithiltä ei saapunut mitään tietoja.
Tämä seikka näytti emäntääni enemmän suututtavan kuin surettavan, ja hän matkusti Lontooseen, neuvotellakseen asiasta muutamien lähempien sukulaistensa kanssa; hän otti mukaansa minut ja kamarineitsyensä. Matkalla käski hän pysäyttää vaunut pappilan edustalla ja meni sisään — ehkä hieman kiusalla, arvelin — sanoakseen jäähyväiset herra Meekelle. Emäntäni oli vastannut hänen kirjeeseensä, saanut hra Meekeltä useampia kirjeitä ja vastannut niihinkin. Hän oli nähnyt tuon nuorukaisen joka sunnuntai kirkossa ja oli aina pysähtynyt puhuttelemaan häntä jumalanpalveluksen jälkeen. Mutta nyt hän meni ensimäisen kerran hänen kotiinsa. Kun vaunut pysähtyivät, riensi pastori kiireesti veräjälle häntä vastaan.
"Älkää pelästykö, herra Meeke", virkkoi emäntäni. "Vaikkakin te olette tehnyt päätöksen olla astumatta jalallanne Darrockiin, en minä ole lupautunut olla tulematta tänne pappilaan."
Sitten he menivät sisään. Josephine ja minä jäimme vaunun takaistuimelle, ja silloin kun emäntäni pastorin seurassa astui sisään pappilan ovesta, huomasin minä irvistävän sävyn tuon ruskeahipiäisen tytön kasvoilla. Koska emäntäni ja herra Meeke olivat syyttömiä, tuntui minusta ilkeältä, että ensimainitun oma kamarineitsyt epäili häntä. Se ei ollut mikään hyvä merkki.
Puolen tunnin perästä olimme me jälleen matkalla. Emäntäni viipyi Lontoossa kaksi kuukautta. Koko sinä aikana ei hän saanut ainoatakaan kirjettä mieheltään.