Nimetön kirje.
Muutamien kuukausien kuluttua palasimme me takaisin Darrock Halliin.
Sielläkään ei kukaan ollut saanut mitään tietoja James Smithistä.
Kului vielä kuusi viikkoa ja sinä aikana tapahtui Darrockissa yksi ainoa tapaus, joka jonkun verran aiheutti vaihtelua yksitoikkoisessa elämässämme siellä. Eräänä aamuna tuli Josephine alas, autettuaan emäntäämme pukeutumisessa, ja hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, lukuunottamatta pientä punaista merkkiä toisessa poskessa. Minä satuin silloin olemaan keittiössä ja kysyin Josephineltä, mikä häntä vaivasi.
"Miten on laitasi?" kysyin minä.
"Käyttäkää silmiänne ja katsokaa poskeani. Olettehan te ollut niin kauvan palveluksessa täällä, että teidän pitäisi tuntea emäntänne käden jäljen!"
Minä en käsittänyt, mitä hän tarkotti, mutta hän selitti sen pian. Emäntäni, jonka luonteenlaatu viimeaikoina oli surullisen paljon kehittynyt pahaan päin, oli sinä aamuna herännyt tavallista huonommalla tuulella, ja kamarineitsyensä kysymykseen, miten hän oli viettänyt yönsä, oli hän vastannut harvinaisen kiukkuisesti ja alkanut puhella ikävästä ja yksitoikkoisesta elämästään. Ilahuttaakseen häntä oli Josephine, hyvin sopimatonta kyllä, leikillisesti viitannut herra Meekeen, mistä seikasta emäntäni suuttui niin, että antoi Josephinelle, oikeata sanaa käyttääkseni, kelpo korvatillikan. Josephine myönsi kyllä, että heti tämän jälkeen emäntämme näytti katkerasti katuvan tekoansa. Hän pyysi anteeksi ja lahjoitti Josephinelle puolen tusinaa hienosti kirjailtuja nenäliinoja. Minun ymmärtääkseni ei Josephinen senjälkeen olisi pitänyt kantaa kaunaa emäntääni kohtaan, varsinkin kun hän oli palvellut häntä siitä saakka kuin emäntämme vielä oli ollut pieni tyttö. Siitä minä mainitsinkin Josephinelle.
"Minäkö olisin vihainen hänelle?" huudahti Josephine terävästi. "Jos emäntäni lyö minua toiselle poskelleni, niin käännän minä hänelle toisen. Voi, emäntämme on niin hyvä ja rakastettava! Minä en koskaan voisi suuttua hänelle. Te olette tyhmä ihminen, kun sellaista ajattelettekin. Hyi! Oikein minä häpeän puolestanne."
Hän heitti minuun silmäyksen — ilkeimmän silmäyksen mitä koskaan olen nähnyt — ja purskahti nauruun — epämiellyttävimpään ja terävimpään nauruun, mitä koskaan olen kuullut naisen huulilta. Senjälkeen hän käänsi minulle selkänsä eikä koskaan sen enempää asiasta maininnut.
Mutta siitä saakka minä huomasin muutosta Josephinessa. Ei siten, että hän olisi laiminlyönyt tehtäviään — ne hän suoritti yhtä hyvin ja täsmällisesti kuin ennenkin — mutta hänen olennossaan esiintyi jotain eriskummaista. Hän tuli hyvin hiljaiseksi ja vaiteliaaksi ja vietti kaikki lomahetkensä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä. Minulla ei ollut mitään syytä, joka olisi oikeuttanut minut varottamaan häntä, mutta kaikesta huolimatta tunsin, että emäntäni sijassa olisin minä antanut hänelle paitsi nenäliinoja kuukauden palkan kouraan ja ajanut hänet pois talosta.
Tätä pientä tapausta lukuunottamatta, joka ensin näytti hyvin vähäpätöiseltä, mutta jolla jälkeenpäin oli erittäin vakavat seuraukset, ei Darrockissa sanottujen kuuden viikon aikana sattunut mitään mainittavaa. Mutta seitsemännellä viikolla tapahtui todellakin jotain.