Eräänä aamuna toi postinkuljettaja emännälleni kirjeen. Viedessäni sen sisään tarjottimella, vilkaisin minä päällekirjoitusta. Se ei ollut isäntäni, eikä minun käsitykseni mukaan kenenkään muunkaan sivistyneen ihmisen käsialaa. Kirjekuorikin oli harvinaisen likainen. "Sen täytyy olla joku kerjuukirje", ajattelin, ojentaissani sen emännälleni.
Ennenkuin hän avasi kirjeen, antoi hän minun ymmärtää, että hänellä oli jotain käskettävää, jonkavuoksi minä jäin huoneeseen. Senjälkeen repäsi hän kirjeen auki ja alkoi lukea. Tuskin oli hän ehtinyt lukea muutamia rivejä, kun hän kävi kalman kalpeaksi ja hänen kätensä alkoivat vavista. Sitten hän luki kirjeen loppuun ja kalpeus vaihtui voimakkaaksi punaksi; hän nousi tuolilta, rypisti kirjettä suonenvedon tapaisesta ja alkoi kävellä huoneessa edestakaisin, nähtävästi muistamatta minun läsnäoloani.
"Sinä katala! Sinä katala! Sinä katala!" kuulin minä hänen kerran toisensa perään käheästi kuiskaavan. Sitten pysähtyi hän ja lausui äkkiä: "Voiko se todellakin olla totta?" Silloin huomasi hän minut ovella, vavahti pelästyksestä, ikäänkuin minä olisin ollut joku vieras henkilö, muutti jälleen väriä ja tukahtuneella äänellä käski minun mennä sekä tulla takaisin puolen tunnin kuluttua. Minä tottelin, ollen varma siitä, että hän oli saanut huonoja tietoja miehestään.
Palattuani oli hän yhtä järkytetty kuin ennenkin. Sanaakaan sanomatta ojensi hän minulle kaksi sinetöityä kirjettä. Toinen oli osotettu herra Meekelle ja se minun tuli viedä pappilaan; toinen, jonka kuoressa oli huomautus "tärkeä", oli osotettu eräälle Lontoossa olevalle asianajajalle, joka, mainittakoon se myöskin, kuului hänen lähimpiin sukulaisiinsa.
Minä vein toisen kirjeen pappilaan, toisen postiin. Palattuani kotiin kuulin, että emäntäni oli mennyt ylös huoneeseensa. Hän vietti siellä neljä päivää ja kärsi uuden surunsa aivan yksinään. Viidentenä päivänä saapui asianajaja Lontoosta Darrock Halliin. Hän ja emäntäni kohtasivat toisensa kirjastohuoneessa ja he keskustelivat siellä lähes kahden tunnin ajan.
"Istukaa, William", sanoi emäntäni, minun astuessani sisään. "Minä luotan täydellisesti teidän uskollisuuteenne ja palvelusintoonne, ja sentähden olen minä tämän herran — hän on eräs minun läheisimpiä sukulaisiani ja lainopillinen neuvonantajani — täydellä suostumuksella päättänyt uskoa teille erään hyvin vakavan salaisuuden, samalla aikoen pyytää teitä tekemään minulle sellaisen palveluksen, josta melkein riippuu elämä ja kuolema."
Rouva raukan silmät olivat itkusta punaiset, ja puhuessaan vavahtelivat hänen huulensa. Minä pelästyin hänen sanoistaan niin, etten tiennyt, mille tuolille minun piti istua. Hän osotti kuitenkin minulle vieressään olevaa tuolia ja aikoi vielä sanoa jotain, mutta asianajaja ennätti ennen häntä.
"Minä pyydän, älä rasita itseäsi liiaksi", virkkoi hän. "Minä kerron hänelle kaikki; jos jotain unohdan, niin huomauta minua."
Emäntäni nojautui tuolin selkälautaa vastaan ja piti nenäliinaa silmiensä edessä. Asianajaja viivytteli hetken, ennenkuin hän kääntyi puoleeni ja virkkoi:
"Tehän jo tunnette ne syyt, joiden vuoksi herranne lähti täältä, ja aivan varmaan te myöskin tiedätte, ettei emäntänne senjälkeen ole saanut mitään suoranaisia tietoja hänestä."