"Ei kukaan. Kärsikää sortamisia tyvenellä mielin. Jos Desfresnier & C:o kutsuisi teitä rikolliseksi, niin tietäisimme kyllä miten menettelisimme."
Näin sanoen ojensi hän Bintreyn lyhyen kirjoituksen Obenreizerille, joka sen luettuansa sanoi:
"Kun tämä englantilainen laki-mies kirjoittaa tulevansa teidän tykö asiasta likemmin keskustelemaan, niin hän sillä tarkoittaa, että hän tulee tekemään tyhjäksi valtani holholaiseni ylitse."
"Luuletteko niin?"
"Siitä olen täydellisesti vakuutettu. Minä tunnen hänet, hän on itsepäinen ja riitaa rakastava mies. Sanokaapa, hyvä herra Voigt, eikö valtani nuoren holholaiseni yli ole suojeltu muiden sekaantumisesta siihen asti että hän joutuu täysi-ikäiseksi."
"Niin kieltämättä suojeltu."
"Siinä tapauksessa tahdon myös pitää kiinni oikeuksistani, ja laillisilla neuvoilla pakoittaa häntä taipumaan valtaani, sillä," lisäsi Obenreizer muuttaen vihaisen äänensä kiitolliseen nöyryyteen, "sen olen teille velvollinen, hyvä herra, teille, joka niin uskollisesti olette ottaneet sorrettua miestä turvaanne ja palvelukseenne."
"Olkaa vaan huoletta", sanoi maitre Voigt; "ei sanaakaan enempää siitä asiasta, eikä kiitoksia ensinkään. Tulkaa tänne huomenna aamulla, ennenkuin toinen kirjurini tulee — noin seitsemän ja kahdeksan vaiheella. Tapaatte minun silloin täällä, ja minä ilmoitan itse sitten, mitä teillä on tästä lähtien tehtävänä. Mutta menkää nyt, menkää! Minulla on kirjeitä kirjoitettavina, enkä tahdo kuulla sanaakaan enään."
Jätettyänsä hyvästi ja vakuutettuna siitä, että oli voittanut jalo-mielisen, vanhan notarin suosiota, sai Obenreizer aikaa miettiä mitä jo oli pannut muistoonsa, että, näet, maitre Voigt'illa ennen muinoin oli ollut neuvon-kysyjä nimeltä Vendale.
"Luulenpa melkein tarkasti tuntevani Englannin," ajatteli hän, istuessaan lavitsalla ulkona notarin pihalla, "ja tuota nimeä en ole tavannut siellä paitse" — ja tässä loi hän pelkäävän silmäyksensä — "'hänellä' ainoastaan. Onko mailma siis todellakin niin pieni, etten voi päästä hänestä nytkään, vaikka hän on kuollut? Viimeisellä hetkellään tunnusti hän pettäneensä jonkun vainajan luottamuksen ja vääryydellä omistaneensa toisen perintöä. Hän käski minun pitää huolta asiasta, ja sitten hän käski minun mennä vähän matkaa edemmäksi, jotta kasvoini näkeminen hänelle muistuttaisi asian varsinaista laatua. Miksikä juuri minun kasvot? Jos niiden näkeminen taisi virkistyttää hänen muistoansa, niin asia varmaan koskenee minua. Olen vakuutettu siitä, etten erhettynyt, sillä sanansa ovat siitä hetkestä asti soineet korvissani. Oliskohan tuolla vanhalla pöllöpäällä tuolla sisällä papereita hallussansa, jotka voisivat antaa minulle tiedon koko tästä salaisesta jutusta, ja tuoda todistuksia ilmi, jotka korottaisivat minun rikkauteen ja mahtavuuteen samalla kertaa kuin peittäisivät 'hänen' nimeä häpeällä? Eräänä iltana hän Basel'issa väkisin tahtoi minua kertomaan varhaisempia lapsuuteni muistoja. Miksi hän niin olisi tehnyt, ellei hänellä ollut mitään tarkoitusta sillä?"