Maitre Voigtin kaksi suurinta pukkia sysäsi häntä sarvillansa, ajaakseen häntä pois, ikäänkuin rangastukseksi sille hävittömälle tavalle, jolla hän ajatuksissaan oli puhunut heidän herrastaan. Hän nousi ylös ja pötki matkaansa kiireen kautta. Sitten hän käveli kauan järven rannalla, ihan yksinään ja syvissä mietteissä.
Seitsemän ja kahdeksan välillä seuraavana aamuna tuli hän notarion konttoriin. Maitre Voigt istui yksinänsä ja puuhaili moniaiden paperien järjestämistä, jotka olivat hänelle lähetetyt edellisenä iltana. Muutamilla sanoilla selitti nyt ukko Obenreizerille konttorissa harjoitettua menetystapaa ynnä ne työt ja toimitukset, jotka tulivat hänen osakseen. Kello ei ollut vielä kahdeksaa lyönyt, kun notari ilmoitti päättäneensä ensimmäiset, tarpellisimmat neuvomiset.
"Minä vien teitä ympäri huoneisin," sanoi maitre Voigt, "vaan ensiksi täytyy minun kätkeä nuo paperit. Ne ovat kunnallis-hallitukselta, ja tarkasti vaariin otettavat."
Obenreizer näki tässä heti tilaisuuden keksiäkseen sen piilopaikan, jossa isäntänsä salaiset paperit säilytettiin.
"Enkö minä voisi säästää teiltä sitä vaivaa?", kysyi hän. "Enkö minä saattaisi kätkeä noita papereita teidän ohjauksenne jälkeen?"
Maitre Voigt nauroi hiljaa itseksensä, lukitsi laukun, jossa paperit olivat hänelle lähetetyt, ja antoi sen Obenreizerille.
"Koettakaa," sanoi hän. "Kaikki tähdelliset paperini ovat kätketyt tuonne."
Näin sanoen viittasi hän sormella suureen, rautanauloilla kiskottuhun, tammi-oveen toisessa päässä huonetta; mutta kun Obenreizer tuli ovelle, havaitsi hän ihmeekseen, ettei ollut minkäänlaista neuvoa sen aukaisemiseksi. Siinä ei näkynyt lukkua eikä salpaa ja — ihmeellisintä kaikista! — ei avaimen reikääkään.
"Luultavasti tuohon piilo-paikkaan on toinen ovi?" kysyi Obenreizer.
"Ei ole," vastasi notari. "Arvatkaa vielä."